— Mistähän tähän nyt siteet. Itse olen sitä vähän hoidellut. Eräässä metsätorpassa, johon tappelutantereelta kontturoin, sain käsiini tervapytyn, kastoin siinä pari tappuratukkoa ja työnsin ne kumpaankin reikään. Etteivät näet kylmänvihat pääsisi runtelemaan. Kannuksessa sain sitten saunoa ja siitä suli tuo käsi, joka oli aluksi kuin pölkky.
— Mutta lihomisen näyt tällä retkelläsi kokonaan unohtaneen.
— Kuka tässä lihomaan, kun en muutamaan viikkoon ole edes kunnon tupakkapurua suuhuni saanut.
— No otahan, veikkonen, tuo. Se taitaakin olla viimeinen tupakkapötky koko komppaniassa.
Yksi miehistä ojensi Rapille sormen mittaisen lehtikäärön, jonka tämä hartaudella sijoitti poskeensa.
Seuraavana päivänä välskäri neuloi hänen haavansa ja saatuaan sitten viikon päivät rauhassa lepäillä hän oli kutakuinkin ennallaan. Silloin sitä taasen lähdettiin pohjoista kohti, sillä aselepo oli jo päättynyt. Pyhäjoen Yppärinkylää pitemmälle ei Rapin kuitenkaan tarvinnut sitä ilmansuuntaa kohti taivaltaa. Siellä joutui jälkijoukko, johon Rappikin komppaniatovereineen kuului, tuliseen kahakkaan vihollisen kanssa. Ja siellä pyyhkäistiin taas jalat hänen altaan — vieritse lentänyt kanuunankuula heitti ilmanpaineellaan hänet nurin ja tainnoksiin, josta havahtuessaan hän huomasi olevansa vihollisten keskellä.
— Voi sun saamarin saamari! hän noitui ja kynsi korvallistaan entistä hartaammin. Mutta kohta hän lohduttautui lauseella: Kolmas kertahan se vasta toden tekee. Ja muutenkin näyttää minulla olevan erikoinen taipumus joutua vangiksi.
Tietenkin hän päätti taaskin livistää kohta kun sopiva tilaisuus ilmaantuisi. Mutta sitä ei tällä kertaa ilmaantunutkaan, vaan hän sai marssia muiden vankien kera yhä kauemmaksi etelään vahvan saattojoukon vartioimana. Samaan aikaan taivalsivat hänen taistelutoverinsa sanomattomia vaivoja kärsien päinvastaiselle ilmansuunnalle, kunnes loppujen lopuksi saivat jättää synnyinmaansa rajankin selkänsä taakse. Samoin tapahtui Rapille Suomen kaakkoisrajalla. Hänet vietiin monen muun suomalaisen mukana sotavankeuteen Venäjälle.
Niin sanotun Kainuun sopimuksen jälkeen pääsivät kovia kokeneet suomalaiset soturit palaamaan seuraavana vuonna Ruotsista kotiseudulleen. Kun Lapinlahdella levisi tieto, että hengissä säilyneitä oman puolen sotilaita oli alkanut ilmestyä paikkakunnalle, riensi Rapin Maija sydän kurkussa heidän puheilleen.
— Pyhäjoella tapeltiin viimeisen kerran, kertoi ensimmäinen, — ja sinne jäi meistä Rappi. Kanuunankuula taisi sattua, itse näin hänen maahan tuupertuvan, mutta oli niin kiire, etten joutanut lähempää katsomaan.