Silloin Maija puhkesi haikeaan itkuun.
— Vaikka kyllähän se Paavo on niin sitkeähenkinen mies, ettei sitä ryssä hevillä hengiltä saa, alkoi nyt sotamies Maijaa lohdutella. — En minä ollenkaan pitäisi ihmeenä, vaikka se vielä kotiin ilmestyisi.
Ja sitten hän kertoi lisän kanssa Rapin vaiheista sotaretkellä innostuen tarinansa päätteeksi yhä vakuuttavammin uskottelemaan, että kyllä se pakana sieltä vielä kotiin kontturoi.
Tämä jäikin Maijalle ainoaksi lohdutukseksi. Päivä päivältä heikkeni sekin. Mieli harmaana hän eleli kahden poikansa kanssa entisessä sotilastorpassa ja tottui yhä enemmän siihen ajatukseen, että Paavo oli iäksi mennyttä.
Päästiin siitä vähitellen seuraavaan syksyyn. Silloin eräänä ehtoopäivänä Maija kuuli navettaan mennessään kolinaa saunasta. Ihmeissään hän meni kurkistamaan, että mikä rumahinen siellä mellastaa.
— Herra Kiesus! hän kiljasi tullessaan ovelle ja oli ihan maahan lyyhistyä. — Paavoko se on vai…?
— No kukahan tää nyt sitten muukaan, vastasi rauhallisesti Rappi, joka oli polvillaan pesän edessä ja kiskoi halosta syöttötuohta. — Rupesin näät ensi työkseni tätä saunaa lämmittämään, kun ruumista kutisee niin ettei tahdo enää nahoissaan pysyä. Täitäkin on vaatteensaumat ihan luokonaan. Siellä ryssän maalla kun niillä ei näät ole minkäänlaisia saunoja.
Saatuaan pesän palamaan hän nousi ja pisti kättä Maijalle, joka jälleen valmisti miehelleen yllätyksen ripustautumalla hänen kaulaansa. Kun siitä oli selvitty, siirryttiin pirttiin, jossa isä tapasi nuoremman vesansakin jo kävelevänä pojan mukulana.
Sellainen on koruton tarina suomalaisen sotamiehen vaiheista ja kärsimyksistä siihen aikaan, jolloin Suomen kansa kokonaisuudessaan osasi vielä rakastaa köyhää isänmaataan ja jolloin se yksimielisesti, kylki kyljessä, puolusti sitä vierasta valloittajaa vastaan.
Kyösti Wilkuna