Harjun poikki, järvestä järveen rakennettiin kaadetuista puista vahva estemurros, jonka taakse eversti Danielson jäi ratsuväkensä kanssa etuvartioon. Muu osa armeijaa jatkoi kolean iltatuulen murheellisesti huokaillessa autioilla kankailla matkaansa Kangasalan kirkolle, jonne se yöpyi.
* * * * *
Oli taas varhainen aamu muutamia päiviä myöhemmin. Aurinko punasi jo honganlatvoja Pyynikin harjulla.
Suurin osa armeijaa seisoi ison neliön muodostelmassa mainitun kukkulan ja Tammerkosken välisellä niityllä. Neliön keskellä seisoi kolme laihaa, repaleista ja synkeätä miestä. Eversti Stjernschantz luki kuuluvalla äänellä sotaoikeuden päätöksen, jolla nämä kolme miestä tuomittiin karkureina ammuttaviksi. Sadoittain sotilaita oli livistänyt tiehensä Kostianvirran taistelun jälkeen. Nämä kolme vain olivat joutuneet etuvartion käsiin ja nyt piti toisille antaa varoitus.
Vallitsi kuoleman hiljaisuus. Nuo kolme eivät katsoneet kehenkään eikä kukaan katsonut heihin. Hartiat riipuksissa, tylsinä ja kalpeina he siinä seisoivat. Kuului muutamia komentosanoja, sitten räiskähti yhteislaukaus, kaikki oli ohi. Armeija alkoi marssia järjestyksessä takaisin kosken rantamalle.
Armfelt oli ollut itse saapuvilla. Hän tunsi tuskan vihlaisun sekä sotaoikeuden istunnossa että teloituspaikalla ollessaan. Mutta ei auttanut. Armeija täytyi pitää koossa. Hän oli ensi sijassa sotilas ja vasta toisessa ihminen, siksi täytyi inhimillisten tunteiden väistyä. Tämä oli rautaista aikaa, ei hymyn eikä kyynelten.
Etuvartio oli peräytynyt Kangasalan harjulta ja vihollisen etujoukkoja parveili jo kosken takana. Varustukset olivat vasta puolivalmiit. Päivän kuluessa saapui yhä lisää vihollisjoukkoja. Ilmestyi tykkejäkin näkösälle ja alkoi laukausten vaihto. Se kiihtyi päivän mittaan varsinaiseksi taisteluksi. Vihollisen huomattiin taaskin valmistelevan kiertoliikettä. Pitkäaikainen puolustautuminen oli mahdotonta, sillä Armfeltin käytettävänä oli miehiä tuskin kahta kolmatta osaa siitä mitä Pälkäneellä. De la Barren hän oli nimittäin lähettänyt jo Kangasalta Ruoveden kautta Pohjanmaalle, jossa Armfeltin piti liittyä häneen Vaasan seutuvilla.
Yön aikana hän lähti joukkoineen liikkeelle pohjoista kohti. Hämeenkyrön jälkeen alkoi kolkko taival yli kymmenpeninkulmaisen Hämeenkankaan. Kanervikkokankaita ja louhikkoisia erämaita loppumattomiin. Maa oli jäässä ja toisinaan sateli lunta. Ja missä asussa olivat sotilaat? Riekaleissa ja jalkineet risoina. Näkipä miehiä, joilla paljaiden jalkojen suojana oli ainoastaan jonkinlaisia riepuja, joita yhtä mittaa täytyi solmeilla kiinni. Ja entä muona? Ainoastaan Pälkäneellä leivottua, kovaa ja kaunaista leipää. Silakatkin olivat loppuneet.
Tämän ryysyläisarmeijan etunenässä Armfelt ratsasti päivä päivältä yhä laihemmaksi näivettyvän hevosensa selässä. Yövyttiin nuotioiden äärellä taivasalla, ja kun vanha Jooseppi asetteli hänen eteensä voileipää ja lihaa, jota hänellä vielä oli hitunen jäljellä, oli Armfeltista vastenmielistä käydä siihen käsiksi nähdessään sotamiesten vaisuina kaluavan leivänkannikoitaan ilman mitään särvintä. Nyyhkytys pyrki rinnasta esille, mutta se täytyi aina uudelleen painaa alas. Ei auttanut: eteenpäin mars!
Päästiin vihdoin viljaville Vaasan seuduille ja pahin oli voitettu. Armeija pääsi talvimajoitukseen lepäämään marssin rasituksista ja sen huutavimmat puutteet voitiin poistaa.