Mutta pitkällistä rauhaa ei vihollinen suonut. Suurin joukoin se samosi samaisen Hämeenkankaan yli. Kovimman talven aikana, pyryssä ja pakkasessa, taisteltiin kuuluisa Napuen taistelu. Vaikkakin se häviöön päättyikin, se oli kuitenkin Suomen sotahistorian kunniakkaimpia taisteluita. Pataljoonittain kaatuivat siinä suomalaiset paikoilleen ja itse Galitzin tunnusti, ettei hän ollut niin vimmattua vastarintaa kokenut sitten Pultavan päivien. Voitostaan huolimatta venäläiset saivat nahassaan tuntea, että tämä maa kuuluu suomalaisille ja että he eivät koskaan saa isännyyttään täällä lopullisesti vakiintumaan. Pienenä ja nääntyneenäkin tällä kansalla on vielä ihmeellinen tarmo tallella. Sitä on mahdoton millään ylivoimalla nujertaa.
Pienen armeijapirstaleen kanssa Armfelt, joka miekka kädessä oli raivannut itselleen tien vihollisten keskeltä Napuella, marssi jälleen lumen ja nietosten yli pohjoista kohti sitä samaa tietä, jota hänen katseensa oli niin raskasmielisesti seuraillut Pälkäneellä…
Kesän tultua hänen päämajansa oli Raahessa. Vihollinen oli jättänyt Pohjanmaan toistaiseksi rauhaan. Nyt oli armeija uudelleen koottava ja varustettava. Mutta kykenikö tämä kuiviin imetty, raiskattu maa siihen — maa, jonka vauraimmat osat olivat vihollisen vallassa? Kuka hennoisi vaatia enää veroja ja väenottoja? Mutta sodan ankaruus ei tunne sääliä. Eteenpäin elävän mieli!
Ja ihmeellistä, ilman kovakouraisia toimenpiteitä hersyivät tämän puolikuolleen maan apulähteet vieläkin. Kesän kuluessa Armfelt saa kokoon kuusituhatmiehisen armeijan, vieläpä sen jotakuinkin varustetuksikin. Nyt hän voi jo ajatella marssia etelään, päin vihollista. Ainakin hän on laajan Pohjanmaan nyt pitävä hellittämättä hallussaan.
Mutta silloin saapuu odottamatta hallituksen käsky, että hänen on tuotava armeijansa Ruotsiin! Sieltä ei ole näinä kovanonnen vuosina liiennyt ainoatakaan miestä Suomen puolustukseksi ja nytkö täytyy viimeisten Suomen soturien jättää viimeinen kolkka isänmaataan vihollisten valtaan ja käydä vieraita rantoja puolustamaan! Entistä rajumpi kapinanhenki riehuu kenraalin rinnassa. Mutta ei auta, sotilas ei saa ääneensä arvostella ylempiensä määräyksiä, hänen täytyy totella. Ja Kaarlo Armfelt on velvollisuuksien mies. Siis: yhä eteenpäin tuota tietä, joka loputtomana luikertelee pohjoista kohti.
Noina vuosina Suomen armeija sai suorittaa hyödyttömiä marsseja edestakaisin Pohjois-Ruotsissa sekä silloin tällöin torjua rannikolle ilmestyneitä vihollisia. Turkinmaalta palannut kuningas ryhtyi sitten viimeiseen hullunyritykseensä: valloittamaan Norjaa. Tietysti tuli suomalaisten olla siinä mukana niin kuin Puolan, Liettuan, Viron ja Venäjän taistelutanterillakin. Armfelt sai käskyn suomalaisineen samota tunturien poikki Keski-Norjaan.
Se oli alusta loppuun onnettomuuksien ja sanoin kuvaamattoman kurjuuden retki. Pitkiä marsseja tiettömissä tunturiseuduissa, joissa norjalaiset sissit vaanivat joka vuorensolassa, nälkää, tauteja, vilua, napinaa armeijassa, teloituksia… Sellainen oli tämän viimeisen sotaretken sisällys. Sitten kuningas kaatui ja tuloksettomat sotatoimet katkesivat siihen. Seurasi tuo kuuluisa Suomen armeijan paluu Öytunturin yli uudenvuoden päivänä 1719 hirveässä lumimyrskyssä ja pakkasessa. Se oli viimeinen huippu siinä onnettomuuksien sarjassa, jolla kohtalonvaltias oli näinä kovina vuosina koetellut Suomen kansan kestävyyttä. Kuudensadan suomalaisen ruumiit jäivät tuntureille ja ne, jotka pelastuivat ihmisten ilmoille Ruotsin puolelle, olivat palelluttaneet kuka minkin jäsenensä.
Parisen vuotta vielä tämänkin jälkeen saivat nuo armeijan tähteet värjötellä Ruotsin puolella ja kantaa muskettia vieraiden rantojen suojaajina. Vasta kahdennenkymmenennen sotavuoden päätyttyä pilkahti vihdoinkin rauhanpäivä pilvien keskeltä. Nyt oli Armfeltin viimeisenä velvollisuutena johdattaa pariin tuhanteen mieheen supistunut suomalainen armeijansa takaisin kotimaahan.
Missä tilassa kohtasivat nuo vieraalta maalta palaavat soturit ikävöidyn synnyinmaansa? Kodit raunioina, viljelykset tallattuina, omaiset surmattuina! Mutta syvällä ovat kansan elämänjuuret. Niinpä alkoi tämän autiuden keskeltä, rauhanpäivän leppeässä paisteessa, odottamattoman vehmaana viritä uusi elämä.
Nyt sai Armfelt vihdoin uudelleen pala palalta koota kotionnen, jonka sota oli alkuunsa särkenyt ja jota ikävöiden hän oli kokonaista kaksikymmentä vuotta saanut kuluttaa loputtomilla marsseilla ja ainaisissa taisteluissa nähden ja kokien tavattomia inhimillisiä kärsimyksiä. Lapsuuden ja miehuuden kodit olivat menneet, mutta tämä mies, joka oli tottunut aina vankkumattoman tyynesti alkamaan uudesta, perusti itselleen vanhuuden tyyssijan Isnäsin kartanoon Pernajan pitäjässä. Valtiomiesten ja puoluepäälliköiden kiistellessä ja juonitellessa hän vietti siellä hiljaisuudessa onnellista perhe-elämää hoidellen talouttaan ja kasvattaen lapsiaan, joita uskollinen Lovisa-rouva oli lahjoittanut hänelle avioliittonsa aikana kokonaista yhdeksäntoista.