Yhä enemmän hänen harrastuksensa oli vuosien mittaan kiintynyt iäisyysasioihin. Pernajassa hän löysi hengenheimolaisen majuri Creutzissä, joka sotavankeutensa aikana Siperiassa oli kääntynyt pietistiksi kuten setänsäkin, kenraali Kaarle Kustaa Creutz. Tämä jäyhä uskonnonsuunta oli sopusoinnussa Armfeltin luonteen ja elämänkokemuksien kanssa, joten hänkin noina hiljaisina rauhan vuosina kallistui yhä enemmän pietismiin.
Vihdoin kiistelevät herrat Tukholmassa muistivat Armfeltiakin ja hänen ansioitaan onnettomuuksien vuosina. Hänet ylennettiin vapaaherraksi ja jalkaväen kenraaliksi sekä nimitettiin Suomen sotaväen ylipäälliköksi. Mutta kohta sen jälkeen hän lähes seitsenkymmenvuotiaana, vaivojen ja vuosien rasittamana muutti isäinsä tykö. Hän lepää puolisonsa rinnalla Pernajan kirkossa.
Harvat olivat ne voitot, jotka Armfelt pitkällä soturinurallaan saavutti, eivätkä nekään olleet ratkaisevia ja historiallisesti tunnettuja. Mutta siitä huolimatta hänen koko elämäntyönsä oli suuren voiton veroinen. Jos hän olisi saanut johtaa hyvin varustettua armeijaa suotuisten olosuhteiden vallitessa — minkä loistavien voittojen sarjan hän olisikaan voinut jälkeensä jättää! Ja toiselta puolen: kuinka moni onnen päivien ja myötäkäymisten sankariksi korottama olisi kyennyt maahan masentumatta täyttämään hänen sijansa noina kohtalokkaina vuosina? Velvollisuuksilleen uskollisena hän kesti loppuun saakka ja siksi Suomen kansa lukee aina Kaarlo Armfeltin jaloimpien sankariensa joukkoon.
Kyösti Wilkuna
SOTAPAPPI
GABRIEL LAURAEUS
Ihanassa runoelmassaan Olavi Vibeliuksesta on Runeberg kuvannut, miten sodassa kysytään usein sankarimieltä ja uljuutta niiltäkin, jotka eivät asetta kanna ja rintamassa taistele, vaan jotka muuten virkamiehinä tai siviilihenkilöinä kohtaavat vihollisen ja joutuvat ristiriitoihin sen kanssa.
Varsinkin isonvihan pitkien sotavuosien varrella oli näin laita Suomessa, ja erityisesti joutuivat täällä sodan kauhuista kärsimään ja niiden johdosta sankarimieltä osoittamaan monet papit, nimittäin sellaiset, jotka eivät antautuneet vihollisen tarkoitusperien suosijoiksi, heidän neuvonantajikseen, veronkantajikseen tai käskyläisiksi yleensä. Sotahistoria kertoo perin räikeitä tapauksia useiden Suomen pappien senaikaisista kärsimyksistä. Kaikkein tunnollisimmat hengenmiehet eivät venäläisten saapuessa paenneet muiden vallassäätyläisten kanssa, vaan jäivät kaikesta vainosta huolimatta seurakuntalaisiaan lohduttamaan ja auttamaan heitä raskaissa koettelemuksissa. Urjalan kirkkoherran Simo Valleniuksen venäläiset pieksivät kuoliaaksi, koska hän ei antautunut heidän apurikseen, ja Janakkalan vanhaa pappia, tohtori Rungiusta, voittajat käyttivät edeskäypänään juomingeissaan, pilkaten häntä ja komennellen häntä potkuilla ja nyrkiniskuilla — rangaistakseen häntä siten "niskoittelusta".
Mutta myöskin ne sotapapit, jotka seurasivat armeijan sielunhoitajina sotaretkillä koti- ja ulkomailla jakaen siten joukko-osastojensa vaivat ja kärsimykset, esiintyivät usein sankareina, jopa monessakin muodossa. Seuraava tarina kertoo erään sellaisen suomalaisen sotapapin, Gabriel Lauraeuksen, vaikeuksista, seikkailuista ja taisteluista sen joukko-osaston mukana, jonka sielunhoitajaksi hän oli jo rauhan vallitessa ryhtynyt.
* * * * *