Lauraeus oli köyhän turkulaisen kodin poika, joka oli antautunut opin teille ja jo nuorena saanut kestää kaikki ne vaikeudet ja nöyryytykset, joita varattoman teinin oli kestettävä edistyäkseen opin uralla. Elättääkseen kouluaikana itseään hän oli opetellut käsitöitä, harjaantunut puusepäksi ja suutariksi, ja näistä taidoista oli hänellä myöhemmän elämänsä varrella paljon hyötyä. Viisikolmattavuotiaana hän pääsi 1702 saarnaajaksi Porin rykmenttiin ja joutui tämän kanssa ennen pitkää sotaretkille Liivinmaalle, missä Kaarle XII:n päätaistelut siihen aikaan suoritettiin. Porin rykmentti liitettiin kenraali Lewenhauptin armeijaan, joka suojeli Ruotsin alueita Itämeren maakunnissa taistellen vuoroin puolalaisia, vuoroin venäläisiä vastaan ja oli sitä varten vuosikausia alituisesti sotakannalla.
Uuttera sotapappi, joka otti miestensä sielunhoidon ja hoivaamisen oikealta kannalta, seurasi rykmenttiään sotatantereellekin. Hän ei pitänyt vain säädettyjä ilta- ja aamurukouksia, vaan auttoi haavoittuneita, lausui viimeiset lohdutuksen ja siunauksen sanat kuoleville ja antoi heille sakramentin lähtöevääksi. Ja Lauraeus oli juuri tuollainen tunnollinen pappi, joka ei karttanut ankarintakaan taistelua. Kyetäkseen menestyksellisesti suorittamaan tehtävänsä ja pitääkseen loitolla vihollisen, joka ahdisteli häntä työssä, hän kantoi asetta, miekkaa ja pistoolia, ja taistelun kuumimmilleen kiihtyessä hän usein itse suoranaisesti ja tehokkaasti osallistui otteluihin rohkaisten miehiään esimerkillään. Papinkauhtanan alla sykki soturin sydän.
Niinpä hän otti uljaasti osaa Seelburgin pitkäaikaisen piirityksen tulisiin kahakkoihin nousten sekä aseveikkojensa että esimiestensä suosioon. Suuressa verisessä Gemäyerthofin taistelussa hän joutui ihan etulinjoille ja haavoittui pahasti — hän sai ruumiiseensa viisi eri haavaa. Vähällä oli, ettei hän näin ruhjottuna joutunut vihollisten jalkoihin ja vangiksi. Mutta niin suuri oli tässä taistelussa haavoittuneiden lukumäärä ja niin sekasortoinen tilanne, että Lauraeus sai maata 17 tuntia verta vuotavana, ennen kuin hänen haavansa ehdittiin sitoa. Sotapappi, joka aina oli ollut haavurinakin toimeliain, tarkin ja nopein, kaikkien hädänalaisten auttaja, virui nyt itse yli puolen vuorokautta kentällä saamatta mitään apua ja hoitoa. Mutta sitkeän, lujan ruumiinrakenteensa ansiosta hän voitti tämän koettelemuksen sekä parani haavoistaan, joihin heikompi mies olisi armotta kepertynyt.
Liivinmaan verisissä taisteluissa suomalainen rykmentti toisensa perästä menetti pappinsa. Kuka kaatui, kuka sairastui ja kuoli, kuka taas palasi terveytensä menettäneenä kotimaahan. Gemäyerthofin taistelun jälkeen oli tilanne armeijassa sellainen, että Lauraeus oli yksin pitkät ajat viiden rykmentin pappina — hän, haavoistaan hiljalleen toipuva mies. Mutta hän ei työtä eikä vaivoja säikähtänyt, hän koetti vointinsa mukaan täyttää tämänkin viisinkertaisen viran ratsastaen kuin taistelulähetti rykmentistä toiseen, vaikka ne usein sijaitsivat pitkien matkojen päässä toisistaan. Kauhtanan helmat hulmusivat, kun sotapappi miekka vyöllään ja sakramenttilaukku selässään ratsasti hävitettyjen tienoiden yli toimesta toiseen. Ja sotamiehet, jotka vartiopaikoiltaan näkivät hänen noin ohitseen viilettävän, viittasivat toisilleen ja virkkoivat:
— Siinä menee taas urhea sotapappimme.
— Siinäpä miesten mies, hän kelpaa papiksi, mutta sotilaaksi myöskin.
— Ainoa pappi pian koko armeijassa, mutta ehtii kuitenkin tapella aina kun ottelu syntyy…
— Jumala häntä varjelkoon!
Kun Kaarle-kuningas oli kutsunut Lewenhauptin armeijankin avukseen Puolaan, josta hän lähti sotaretkelleen Venäjälle, Gabriel Lauraeus joutui hänen armeijansa mukana kulkemaan Venäjän aroille asti ja lopulta olemaan läsnä Pultavan kohtalokkaassa taistelussa. Siellä Ruotsin "leijona" voitettiin, hänen voittamaton armeijansa pirstottiin, tuhottiin, vangittiin, siellä suistui suuruus ja kääntyi historian lehti. Olihan itse kuningaskin siellä joutua vangiksi ja pelastui taistelutantereelta kiireisen paon ansiosta pienen miesjoukon kanssa etelään päin.
Sotapappi Lauraeukselle, joka tapansa mukaan tässäkin taistelussa oli tarttunut aseisiin, ei aluksi käynyt näin onnellisesti. Hänet yllättivät, kun hän haavoittuneita autteli, muutamat kasakat, jotka jo kauhtanan ja päähineen riistivät sotaiselta papilta — mutta hän taisteli sittenkin vielä sinnikkäästi. Taisteli henkensä edestä, ampui kasakan hevosen selästä, suisti toisen miekallaan ja kiepsahti sitten ketterästi kasakkahevosen selkään. Loitolla eteni jo kuninkaan ja hänen esikuntansa pieni, pakeneva parvi — Lauraeus lasketti vihurina sen jälkeen yli verisen taistelukentän, yli ruumiskasojen, kaatuneiden tykkien ja voitostaan hurmaantuneiden venäläisosastojen lomitse.