Outo oli tuo näky taistelutantereella. Pappi, jonka kaulassa vielä liperit liehuivat, karauttaa siinä yksin paitahihasillaan, mutta miekallaan huimasti hosuen, vihollisjoukkojen keskitse, jotka hölmistyneinä pysähtyvät kummaa ilmiötä katsomaan ja — antavat houkkion mennä. Näin hän lopulta saavuttaa kuninkaan pakenevan parven ja liittyy siihen jatkaakseen uutteraa ja uhrautuvaa toimintaansa sotapappina ja haavurina muuttuneissakin oloissa. Kuningas otti ilomielin sotaisan papin, jonka urotöistä hän jo oli kaskuja kuullut, seurueeseensa ja vei hänet mukanaan turvapaikkaansa rajan taakse Turkin puolelle.
Benderissä Lauraeus vietti sitten kuninkaan seurassa monta kuukautta, oli mukana hänen seikkailuissaan ja uhkarohkeissa pakohankkeissaan, toimi sielunhoitajana, mutta samalla taistelijana. Myöhemmin hän siirtyi Moldauhun, jonne Pultavan pakolaisista ja muista harhailevista sotureista oli saatu kootuksi pieni ruotsalais-suomalainen sotajoukko. Sotapappiahan sielläkin tarvittiin ja Lauraeus oli kohta valmis sielläkin isänmaataan palvelemaan.
Taistelua käytiin edelleen venäläisiä vastaan, yritettiin edes osittain korjata musertavan tappion tuhoja. Mutta menestystä ei tällä pienellä joukolla ollut. Ylivoimainen venäläisjoukko teki eräänä päivänä hyökkäyksen sen majoituspaikkaa vastaan ja sotapappi, joka tällä kertaa ei ollut aseissa, koska hän juuri taistelun alkajaisiksi piti sotarukousta joukkoaan vahvistaakseen, joutui venäläisten vangiksi. Joutui satojen muitten maanmiestensä kanssa ja sai heidän seurassaan kahleisiin kytkettynä marssia kauas Sisä-Venäjälle, aina yhä kauemmaksi läpi kylien ja suurten kaupunkien, jotka jo olivat sotavankeja täynnä.
Täällä alkoi Lauraeukselle, joka nyt toistakymmentä vuotta yhteen menoon oli retkeillyt Kaarle-kuninkaan ensin voittoisan, sitten lyödyn armeijan mukana taistelusta taisteluun, uusi tehtävä, entistä vaativampi ja vaikeampi, mutta myös entistä tärkeämpi. Hänen täytyi nyt koettaa rohkaista ja vahvistaa kärsimyksiinsä ja masennuksiinsa vaipumaisillaan olevia vankiraukkoja, joita jo näihin aikoihin oli Sisä-Venäjällä tuhansia ja jotka olivat tyystin henkistä hoivausta vailla. Nuo vangit, joilla ei ollut ruokaa eikä vaatteita ja jotka eivät osanneet niitä itselleen hankkiakaan, olivat menehtymässä ruumiillisiin kärsimyksiin. Nytpä Lauraeuksen kätevyys ja neuvokkuus koitui heille avuksi. Hän opetti heille käsitöitä, ja vain niitä tehden monet jaksoivat vankeudessaan elää. Mutta yhtä suuressa määrin he olivat sortua sielullisiin kärsimyksiinsä, koti-ikävään ja lamauttavaan alakuloisuuteen, ja näitä vammoja hänen voimallinen sananjulistuksensa ja harras uskonnollisuutensa usein lääkitsi. Hän rohkaisi lamaantuneita mieliä, kylvi niihin uskon ja toivon siemeniä. Ja vaikka Lauraeus itse siirrettiin muka vaarallisena vankina yhä kauemmaksi itään, nämä jäivät sieluun itämään ja sitä lämmittämään.
Vihdoin Lauraeus joutui rasittavien, vuosikauden kestäneiden kuljetusten jälkeen määräpaikkaansa Siperiaan ja sai lopuksi karkotuspaikakseen Tobolskin kaupungin. Siellä oli jo ennestään koko joukko sotavankeja, oli suomalaisiakin, ja lisää tuli minkä sota nyt Suomessa jatkui. Nämä elivät tavattoman vaikeissa olosuhteissa, kun vankiravinto oli aivan riittämätön ja he itse eivät saaneet mitään ansaituksi. Lauraeus taas sielläkin opetti kohtalotovereilleen käsitöitä, joihin siellä, asutuksen laitamailla, halukkaasti tahdottiin perehtyä, ja sai aluksi itsekin toimeentulonsa samasta köyhänä koulupoikana oppimastaan ammatista.
Myöhemmin hän siirtyi toisille, etupäässä henkisille toimialoille. Edistyneimmät vangit perustivat näet keskuuteensa Tobolskiin koulun, joka aikoinaan tuli varsin huomatuksi, se kun oli ainoa koulu koko laajassa maanosassa ja kaiken lisäksi hyvä koulu, joten sitä venäläisetkin käyttivät hyväkseen. Lauraeus toimi monet vuodet tässä koulussa, jota myöhemmin Venäjän valtiokin kannatti.
Mutta siinä sivussa hän matkusteli ahkerasti — saatuaan siihen luvan — Siperiassa kaupungista toiseen vangittuja maanmiehiään tapaamassa ja heille saarnaamassa. Ahdistuksen paine, kotimaan kaipuu ja vapautumistoiveiden luhistuminen oli valtaosaan vangeista puhaltanut ankaran uskonnollisen, pietistisen hengen, joka syvensi vankien sielunelämää ja yhdisti heidät lujemmin toisiinsa.
Tämä liike tempasi Gabriel Lauraeuksen mukaansa ja hänestä tuli pian sen johtomiehiä. Se syvällinen hartaus, jonka vallassa nämä Siperian herännäiset elivät, oli voimakkaana vastapainona elinvoimaa hivuttavalle sotavankeudelle ja kotikaipuulle, ja Lauraeus vaali kauan ja voimakkaasti tätä puhdistavaa ja kohottavaa liikettä. Ja itse hän oli siihen niin täysin antautunut, ettei hän elämältä enää muuta kaivannutkaan.
Pitkän sodan jälkeen tuli kumminkin vihdoin rauha ja sotavangitkin pääsivät, vaikka vasta vähitellen ja verkalleen, palaamaan kotimaahansa. Ensimmäisten joukossa saivat sotapapit ja siviilivangit paluuluvan. Mutta moneen vuoteen, niin kauan kuin vielä suomalaisia sotavankeja oli Siperiassa, ei Lauraeus sieltä palannut syntymämaahansa, vaan hän jatkoi uskollisesti ja uhrautuvasti toimintaansa kohtalotoveriensa joukossa. Vasta vuosien perästä Lauraeus seurasi muuatta palaavaa vankijoukkoa Venäjän kautta Suomeen, josta hän oli sotapapiksi lähtenyt nuorena, terveenä miehenä ja jonne hän viidenkolmatta vuoden poissaolon jälkeen saapui harmaahapsisena ukkona, jota ei hävitetyllä kotiseudulla enää kukaan tuntenut.
Santeri Ivalo