KORPIMAJURI
TANELI LUUKKONEN
Mäntyharjun Hietaniemeen olivat jalkarakuunat asettuneet lepäilemään ja pääsiäisen pyhiä viettämään. Pataljoona olikin suurin piirtein koolla lukuunottamatta Longströmin komppaniaa, joka partioi Karjalassa. Samoin oli korpraali Nuutti Koivistolainen pienen komennuskunnan kanssa tiedusteluretkellä Viipurin puolessa.
Oli toinen pääsiäispäivä, ja kylän suurimmassa talossa, jossa itse Luukkonen esikuntineen majaili, piti tänään vietettämän jumalanpalvelus. Olihan pataljoonalla oma saarnaajakin, Toksovan seurakunnan entinen kirkkoherra Henrik Lechlin, joka kohta kymmenisen vuotta oli harhaillut Suomessa leivättömänä ja virattomana, sen jälkeen kun venäläiset olivat vallanneet Inkerinmaan ja hävittäneet hänen kotinsa. Joitakin aikoja hän oli jo liikkunut jalkarakuunain matkassa, kunnes vuoden vaihteessa oli saanut virkavahvistuskirjan saarnaajaksi majuri Luukkosen jalkarakuunapataljoonaan. Eihän se ollut mikään lihavatuloinen paikka, sillä palkkaa hän sai ainoastaan tynnyrin rukiita kuukaudessa, saman kuin pataljoonan päällikkö upseereineen. Luukkonen oli kuitenkin järjestänyt asian niin, että tuon ruistynnyrin sai kuukausittain hänen perheensä, jonka hän oli sijoittanut Savonlinnaan hänen itsensä kuuluessa pataljoonan muonavahvuuteen. Mutta tämäkin oli parempi kuin ei mitään, ja hän sai olla tyytyväinen, että oli lähtenyt ajoissa onnettomasta Inkeristä. Mitä olivatkaan saaneet kokea monet hänen virkatovereistaan, jotka luottaen vihollisen vakuutuksiin olivat jääneet paikoilleen. Esimerkiksi Järvisaaren kirkkoherran olivat kasakat kuopanneet kaulaa myöten maahan kiristäessään häneltä rahoja ja pidelleet häntä julmasti pahoin. Ja saman pitäjän lukkarin nuo raakalaiset olivat naulanneet elävänä kirkonoveen ja siinä sitten rääkänneet.
Eilen ja pitkänäperjantaina ei jumalanpalvelusta ollut pidetty, sillä pastori oli ollut Savonlinnassa käymässä ja kotiutunut vasta illalla. Sen vuoksi majuri oli tänä aamuna lähettänyt jumalanpalveluskutsun miehilleen, joita majaili kaikissa kylän taloissa. Heitä kerääntyi parhaillaan tilavaan pirttiin, joka oli siistitty pyhäasuun ja jonka permannolle oli laudoista kyhätty tilapäisiä penkkejä. Valkeaksi pestyn honkapöydän ääressä istui Luukkonen yllään upseerinpuku, jonka hän oli hankkinut viime vuonna majurin valtakirjan saatuaan. Kapteeninkautenaan hän oli käyttänyt vielä talonpoikaista sarkapukua. Hän oli leveä ja harteva, lähes neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen järeiden kasvojensa iho oli kuin parkittu. Leveään leukaan oli ilmestynyt pari pientä haavaa, josta saattoi arvata, että hän oli lauantaina saunassa koettanut ajaa parransänkeään.
Tuossa saapuivat kapteenit Iisakki Tillainen ja Simo Torikka. Luukkonen viittasi heidät rinnalleen peräpenkille. He olivat kumpikin syntyään inkeriläisiä talonpoikia samoin kuin hän itsekin. Tillainen, kookas, vaaleaverinen ja tyyni mies, oli kuulunut jo Kivekäs-vainajan väkeen. Torikka oli sodan alussa palvellut rakuunana everstiluutnantti Bergin aatelislipullisessa, ja sen hajottua hän oli joutunut Luukkosen väkeen. Hän oli kohonnut korpraalista luutnantiksi, ja nyt hän odotteli kreivi Nierothilta kapteeninvaltuutusta, sillä hän oli äskettäin Luukkosen suostumuksella ryhtynyt kokoamaan omaa komppaniaa.
Hänen luutnantikseen piti tulla komennuksella olevan Nuutti Koivistoisen veljen Paavon, joka oli inkeriläistä sukua hänkin ja aloittanut sotilasuransa Kivekkään johdolla.
Tähän inkeriläiseen kantajoukkoon kuuluivat edelleen korpraalit Yrjö Volmari ja Olli Tanhuanpää, joille kummallekin Luukkonen oli jo tammikuulla ehdottanut upseeriylennystä, vaikka vastausta ei päämajasta ollut vielä annettu. Tanhuanpää oli kotiseudullaan joutunut venäläisten käsiin ja joutunut väkisin heidän sotaväkeensä. Hän oli karannut heti ensimmäisen tilaisuuden sattuessa, puikkelehtinut Suomeen, tavannut täällä kotipuolensa miehiä omaperäiseksi jalkarakuunapataljoonaksi järjestyneenä, liittynyt joukkoon ja ollut jo neljä vuotta uskollisesti mukana kaikissa sen vaiheissa.
Tupa täyttyi vähitellen miehistä. Ulkoasultaan se oli varsin kirjavaa joukkoa. Toisilla oli täydellinen sotilasasu miekkoineen ja kannuksineen, toiset olivat vain puoleksi sotilaan asussa ja osa kokonaan talonpoikaisissa tamineissa. Kovakouraisia, arpinaamaisia miehenköriläitä he olivat, kylmän ja kuuman, vilun ja nälän tuttuja, lukemattomien vaarojen ja alituisten marssien karaisemia. Toiset, etupäässä inkeriläinen kantajoukko, olivat liikkuneet jo kymmenisen vuotta sotapoluilla, toiset olivat liittyneet joukkoon myöhempinä vuosina.
Pastori Lechlin oli tavannut jalkarakuunain joukossa muutamia entisen seurakuntansa jäseniäkin. Erään näistä, Juho Sokan, joka palveli Tillaisen komppanian varusmestarina, hän tunsi jommoiseksikin veisaajaksi, ja hän oli suostutellut Sokan esiintymään jumalanpalveluksissa lukkarina. Niinpä tämä monia kokenut sissi, joka hänkin oli ollut mukana Kivekkään retkillä, asettui nyt pöydän päähän, haki pitkästä nahkakantisesta virsikirjasta pastorin määräämän pääsiäisvirren, karautti pari kertaa kurkkuaan ja aloitti: