— Mikä sinä olet upseerimiestä komentelemaan! huusi hän. — Tämä poika on palvellut upseerina ja oikeassa armeijassa, mutta sinäpä et ole muuta kuin pelkkä korpimajuri!
— Ottakaa mieheltä miekka ja sulkekaa hänet sikolättiin selviämään! sanoi Luukkonen rauhallisesti.
Käsky pantiin asianomaisen rähinästä ja vastarinnasta huolimatta nopeasti täytäntöön. Kärki istahti siivosti nurkkaan ja alkoi täyttää piippuaan vasta saadulla tupakalla. Luukkonen komensi miehet hajaantumaan majapaikkoihinsa ja ryhtyi päällikkökunnan jäädessä tupaan kuulustelemaan vankeja. Se kävi työläästi, sillä kaikkien saapuvilla olevain venäjän kielen taito supistui varsin vähään. Mutta käyttämällä sopivasti nyrkkejään apuna Luukkonen sai heiltä tietää yhtä ja toista. Inkerinmaalla oli nykyään vähän sotaväkeä, tsaari itse oli Moskovassa, inkeriläisiä kartanoita hän oli jaellut herroilleen. Niinpä oli Soikkolaan asettunut muuan pajari. Kattilan kartanon oli tsaari pidättänyt itselleen ja siellä hoidettiin nykyään hänen hevosiaan. Ainoastaan pienehkö määrä rakuunoita majaili kartanossa.
Luukkosen mielikuvitus lähti liikkeelle. Mitäpä jos tässä taas tekisi retken entiselle kotiseudulleen? Oli mitä parhaat reki- ja suksikelit. Mikäs olisi pyyhkäistessä meren yli Inkerin puolelle. Napattaisiin sieltä tsaarin hevoset, sillä omat olivat jo laihtuneet aivan luuskiksi. Eikä olisi hullumpaa siepata vangiksi se Soikkolan pajari.
— Pärttyli, otapas kirjoitusneuvot, pyöräytetään tässä Nieruuthille kirje, hän virkkoi elostuneena.
Käskyn saaja oli nuori mies, niitä Turun ylioppilaita, jotka näinä vuosina olivat kirjansa miekkaan vaihtaneet. Bartold Antonius hän oli nimeltään ja hän oli jo neljä vuotta toiminut Luukkosen pataljoonassa kirjurina, tulkkina, pataljoonan muonitusmestarina sekä yleensä majurin oikeana kätenä. Vikkelä ja luotettava mies hän oli ja Luukkonen oli hänellekin ehdottanut jo upseerinarvoa, vaikka sekin oli päämajassa vielä ratkaisematta. Hänen veljensä Jaakko Antonius oli myöskin jalkarakuunaväessä ja nykyään vääpeli arvoltaan.
— Mitäs tähän sitten pannaan? Hän kääntyi Luukkoseen saatuaan hanhensulkansa ja muut kirjoitusvehkeensä kuntoon.
— No, ensinnäkin se, mitä tässä on saatu tietää noilta ryssiltä, ja sitten pyydät lupaa, että pataljoona saa tehdä retken Inkeriin vangitakseen Soikkolan pajarin ja anastaakseen tsaarin hevoset. Mutta retkelle olisi päästävä hetimmiten, kun jäät vielä kantavat. Ja sitten, panepas sinne myöskin, että nimismies Posa velvoitettaisiin luovuttamaan kruunun makasiinista kymmenen tynnyriä kauroja hevosiamme varten. Niin, ja lupa kyytihevosten ottoon, että miehistön muona saadaan kuljetetuksi. Näistä asioista kirjoita!
Hanhensulka alkoi rapista ja pian oli ruotsinkielinen kirje valmis. Antonius ojensi sulan Luukkoselle allekirjoitusta varten. Sen pitemmälle ei majurin oma kirjoitustaito ulottunut. Nimensä hän oli Antoniuksen avulla oppinut kirjoittamaan ja se oli aina juhlallinen toimitus, joka suuresti korotti hänen arvoaan päällikkökunnan silmissä, sillä heistä useimmat eivät pystyneet piirtämään muuta kuin puumerkkinsä.
— Otapas sinä, Yrjö, kaksi miestä omasta komppaniastasi ja lähde oitis viemään tämä kirje ynnä nuo vangit päämajaan, virkkoi Luukkonen Volmarille, kun kirje oli valmis. — Saman tien tuot kreivin vastauksen. Mutta pidä kiirettä.