Paasion saaren rannalla oli — niin kertoi manteren väestö, jota Forsman vanhana virolahtelaisena kävi tervehtimässä — parhaillaan ankkurissa kaksi isoa lotjaa ja kaksi nuottavenettä, joilla venäläiset kuljettivat muonaa ja muuta tavaraa armeijansa varastoon Helsinkiin. Olipa mukana neljä venäläistä kauppiastakin, jotka olivat näiden tavarain hankkijoita, mutta sillä venäläisellä kasakkakapteenilla, jonka komennossa tämä laivue oli, ei ollut kuin kymmenkunta pyssymiestä matkassa.
— Siinä olisi paljon otettavaa, kun sen vain johonkin saisi kuljetetuksi, huoahti korpraali Forsman, joka tämän viestin joukolle toi.
— Se on meidän saalistamme, laskettakoonpa se sitten vaikka meren pohjaan, päätti Longström ja viipymättä hän varustautui kaappausmatkalle.
Valtaus onnistui. Venäläiset yllätettiin, he yrittivät kyllä vastarintaa, mutta kun heidän kapteeninsa kaatui, muut antautuivat pian. Saalis olisi ollut sanomattoman arvokas, mutta siitä ei voitu nyt korjata talteen muuta kuin pieni osa, jonka sissit mättivät veneisiinsä. Sitten kirveillä reiät lotjain pohjiin — mukana taisivat vajota syvyyteen niiden vartijatkin.
Mutta nuo neljä venäläistä kauppiasta rukoilivat armoa niin hätääntyneinä ja nöyrinä, että Pietarin sydän heltyi. Hän urahti:
— No, heittäkää mereen tavarat tuosta toisesta nuottaveneestänne — kas niin —, veden ja ruoan saatte pitää, mutta soutakaa pian merelle ja painukaa suoraan Venäjän rannikolle. Kas niin, hävitkää!
Kupetsat lähtivät sanomattoman kiitollisina ja kiireesti matkaan eivätkä kertaakaan taakseen katsoneet. Mutta Longströmin sissit soutivat takaisin manterelle katsellen samalla miten lotjat vähitellen vajosivat. Korpraali neuvoi heille taatun talon, missä saataisiin levätä öisistä ponnistuksista. Sinne he tapansa mukaan vartijat asetettuaan sitten yöpyivät.
Aamulla Longström nousi ennen muita ja lähti yöpirtistä tienoita tarkastamaan. Näin päivänvalossa hän tunsikin hyvin nämä seudut ja talonkin, — se oli Pajulahden ulkoniemessä —, täällähän hän oli monesti retkeillyt silloin Nierothin aikana. Rantapajukkoon kätketyille veneille kävellessään hän näki tytön rantakivillä vaatteita pesemässä. Hän katseli syrjästä tuota notkeaa tyttöä, tunsi hänet, astui luo ja virkkoi:
— Terve, Sesilia. Nyt tulin tuomaan sinulle niitä kihloja, joita viimeksi lupasin.
Tyttö ojentautui, laski käärityt hameensa alas, punastui hiusmartoa myöten ja tervehti ujosti. Hänestä oli näinä kolmena vuotena Pietarin ollessa muualla kasvanut kaunis, kukkea impi, jonka povi jo korkeana aaltoili, ja selvästi saattoi nähdä, että hänkin heti tunsi tuon karkeamekkoisen, mustapartaisen ja päivän polttaman partiomiehen samaksi nuoreksi luutnantiksi, joka oli häntä kerran Pajulahden sillalla puhutellut.