— No, otatko kihlat? puhui Pietari edelleen leikkisästi. — Tule vain täältä veneestä itse valikoimaan. Tuossa on kultaristi ja vitjat, sen sain viime yönä venäläiseltä kupetsalta. Ja tuossa on koreata kangasta…
Tyttö ihaili sissin saaliita, mutta oli ymmällä ja katseli vain ujona jalkoihinsa. Pietari istahti kivelle hänen viereensä ja jatkoi:
— Älä arkaile, tiedäthän, sanasta miestä… Äläkä pelkää, en sinua väkisin mihinkään vie. Mutta jos tästä kerran vielä rauha palaa, silloin haen sinut omakseni — tuletko?
Tyttö ei vastannut, eikä Pietari vastausta vaatinutkaan. Hän jutteli siinä omaksi huvikseen, olikin niin pitkä aika siitä kun hän oli viimeksi tyttöjä jututtanut.
Ja hän kyseli kainostelevalta Sesilialta hänen kotiolojaan ja toimeentuloaan. Äidin ja tädin kanssa tyttö eli, miehet olivat kaikki menneet sotaan kai kaatuneet tai Venäjälle viety. — Näin tyttö jo kertoi, hiukan puheliaammaksi sulaen. — He olivat koettaneet naisvoimin peltotilkkua viljellä ja pitää vesillä verkkoja ja rysiä, ja hengissä sentään oli pysytty. Usein venäläiset olivat heillä vierailleet, usein kiusanneet ja talon vähiä varoja ryöstäneetkin, monesti olivat mökin eläjät henkeäänkin pelänneet, mutta eivät olleet vainolaiset sitä toki vielä vieneet — vaimoväkeä kun olivat. Mutta venäläisten tullessa oli Sesilia aina pujahtanut metsään tai nauriskuoppaan piiloon, — häntä niin pelotti…!
— Piileskele vastakin, älä laske vierasta liki, kehotti Pietari. — Mutta älkää myöskään hätäytykö, me käymme teitä joskus katsomassa.
Tyttö istui siinä hiljaa kultavitja kädessään, ihaili sitä, mutta näytti haluavan antaa sen takaisin. Pietari esteli:
— Panehan talteen vain, vielä se joskus voi olla tarpeenkin.
Ja kun jo toisia miehiä laskeutui tuvasta rantaan, tyttö kätki helyt kiireellä povelleen.
Veneestään sissit kantoivat nyt soramäkeen kaivamaansa kuoppaan talon väelle yösijan palkaksi pari jauhosäkkiä ja muutakin lotjista otettua muonaa — heillä oli sitä taas itselleen yllin kyllin — ja lähtivät sitten veneillä uusille retkilleen. Mökin akat siunailivat ja kiittivät, mutta iloitsivat ennen kaikkea siitä, että sissit olivat kenenkään näkemättä lähteneet. Mutta veneiden kääntyessä niemen taa Pietari Longström näki vielä valkotukkaisen tytön seisovan rannalla kahden pajupehkon välissä kädellä silmiään varjostaen, ja hän tiesi, että tuolla valkoisella immellä oli hänen antamansa kultavitjat, kihlalahjat, povellaan…