* * * * *
Metsiin taas painuessaan sissit jättivät loputkin saaliistaan, jota eivät voineet mukanaan kuljettaa, rannikkoväestölle. Mutta huonosti tuo väki heidän lahjansa palkitsi. Venäläisille oli jo selvinnyt, että sissijoukko oli käynyt upottamassa heidän muonalaivansa, ja näitä uskalikkoja kasakat ryhtyivät nyt oikein järjestelmällisesti pyydystämään. He tiukkasivat Virojoen eläjiltä partiomiesten retkiä, ja hädissään nämä ilmiantoivatkin, minne päin metsiin Longström joukkoineen oli painunut. Kaikki tiet nyt saarrettiin, salotaipaleillekin asetettiin kasakkavartioita ja metsät haravoitiin tarkoin. Kivekkäät oli kerrankin saatava satimeen.
Iitin ja Luumäen saloilla yhtyi Longströmiin muitakin pakenevia partiomiehiä, jotka hänelle kertoivat tuosta tiukasta ajojahdista. He kertoivat myös, että lännestä päin toinen kasakkajoukko ahdisteli samoihin metsiin toista suomalaista sissijoukkoa, joka luutnantti Sahlon johdolla oli heille Kymin puolessa tehnyt kolttosia. Kolme eri vihollisjoukkoa oli siis nyt sissejä saartamassa eikä näillä ollut paljonkaan pelastuksen toivoa.
Longström päätti vapautuakseen saarroksesta ja avatakseen pakotien myöskin Sahlon väelle antautua taisteluun yhden kasakkaosaston kanssa. Hänen joukkonsa oli nyt kasvanut sadan miehen suuruiseksi ja sillä oli mainiot aseet — lotjista oli saatu hyviä pyssyjä ja ampumavaroja. Rohkeasti hän samosi suoraan pohjoista kohden.
Valkealan kylän tienoilla hänen oli mentävä maantien yli, ja hän arvasi kasakkain väijyvän siinä. Niin olikin laita. Vartioita oli pitkin tietä, mutta pääjoukko, toistasataa kasakkaa, oli leiriytynyt mäelle kylän laitaan ja siihen yöpynyt. Jättämättä vihollisen vakoilijoille aikaa hälytyksen tekoon Longströmin sissit syöksyivät metsästä suoraan kahdelta suunnalta kasakkaleiriin, ampuivat ensiksi hevoset ja sitten niiden vartijat ja ryntäsivät sakeimpaan vihollisparveen. Heillä ei ollut muuta kuin henkensä menetettävänä, mutta sen he tahtoivatkin joko pelastaa taikka myydä kalliista hinnasta. Hurjemmin, raivokkaammin kuin koskaan ennen he hyökkäsivät, ampuivat ja iskivät. Kasakat eivät olleet aavistaneet hyökkäystä. Hetken taistelu riehui tuimana ja monta kivekästäkin kentälle kaatui. Mutta ennen pitkää oli leiripaikka suomalaisten käsissä ja vain osa kasakoista pääsi pakoon.
He pakenivatkin nyt pitkälle, siirsivät pois joukkonsa joksikin aikaa koko tältä Lappeenrannan—Hollolan väliseltä maantieltä, joka oli käynyt heille kovin hankalaksi. Luutnantti Sahlo oli näet lännempänä, Iitin puolessa, myös voitokkaasti murtautunut venäläisten saartolinjan läpi taottaen heille tuntuvan tappion.
Mutta viikon parin perästä viholliset olivat taas toipuneet ällistyksestään ja ahdistelivat nyt edelleen kaikkia pohjoiseen päin johtavia teitä pitkin vetäytyviä sissejä. Niinpä Longströminkin täytyi joukkoineen samota kauas Sisä-Suomeen. Talveksi hän vetäytyi Kajaanin seuduille asti, jotka olivat vielä suomalaisten hallussa. Hän majaili muutamia kuukausia Säräisniemellä ja Paltamossa, josta käsin teki vain suksilla vähäisiä muonanhakuretkiä vihollisen Pohjanmaan rannikolla oleviin varastoihin.
Tänne hän sai Ruotsiin vetäytyneen armeijan päämajasta uusia määräyksiä. Armfelt oli saanut tiedon hänen laivakaappauksistaan ja kehotti häntä jatkamaan niitä. Heti kevään tullen (1715) Longström lähti Paltamon periltä etelään ja varasi Iisalmelta joukolleen veneitä soutaakseen taas Saimaan vesille. Sydänkesään mennessä hän oli kantajoukkoineen päässyt — viholliselle alituista kiusaa tehden — melkein viimevuotista matkareittiä noudattaen Suomenlahden rannikolle, Vehkalahden vesille — sinne hänen oma luontonsa veti. Siellä hän tapansa mukaan väijyi venäläisten kuljetusaluksia ja siellä hän taas pikimmältään tapasi keltatukkaisen tyttönsä. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan uskaltanut tulla rantaan miesjoukolla, vaan hiipi yksin Pajulahden metsiä myöten tutulle sorakuopalle, jätti sinne tuomisensa, rupatteli hetkisen hilpeästi Sesilian kanssa ja lupasi poistuessaan tulla taas ensi kesänä takaisin.
Niin hän tulikin. Mutta keltatukkatyttöään hän ei silloin enää tavannut. Kylmillä oli mökki Pajuniemen rannalla, autiona kuin paon tai ryöstön jäljiltä. Ja juuri silloin, kun hänellä oli niin hyvät tuomiset…
* * * * *