Entistä vaikeampi ja vaaranalaisempi oli Pietari Longströmin retki tänä vuonna (1716) ollut Sisä-Suomessa. Kärsimysten piinaama väestö oli sisseille yhä ynseämpi, maahan jo pesiytyneiden voittajain komento oli entistä tiukempi. Vihdoin hän saapui miehineen merenrannikolle ja vaani siellä saaristossa ja Kuorsalon luodoilla merisissinä vihollista viikkokausia. Hän odotti Pietarista tulevia aluksia, joiden lasteja hänen oli määrä upottaa, mutta niitä ei tullut — toiseen suuntaan kulki kyllä aluksia.
Pari alusta laski ankkurinsa eräänä päivänä Pyötsaaren rannalle ihan lähelle Pietarin väijymäpaikkaa ja yöpyi siihen. Houkutus kävi partiomiehille ylivoimaiseksi; he tekivät hyökkäyksen laivoihin, vangitsivat niiden miehistön, tarkastivat niiden lastin ja löysivätkin odottamattoman rikkaan saaliin. Tavanmukaisten tavaroiden lisäksi laivoissa oli runsaasti hopea- ja vaskirahoja — luultavasti Viipurin linnaväen sotakassa, joka oli aiottu paluumatkalla jättää määräpaikkaansa.
— En ole eläissäni luullut maailmassa näin paljon rahoja olevankaan, ihmetteli korpraali Forsman availlessaan raha-arkkuja. — Johan näillä Ruotsin kuningas kävisi vuoden sotaa.
— Ja rahastahan hänellä onkin ainainen puute, myönsi Longström. — Mutta miten toimitat nämä lastit Ruotsiin?
— Mahdoton tehtävä. Mutta pitääkö nekin nyt upottaa?
— Korjataan ainakin hopeat talteen. Jaetaan miehille, niin että kerrankin tietävät saaneensa värväyspalkan.
Ruotsin hallituksen jalkarakuunoille takaama palkka oli viime aikoina maksettu sattumoisin, vuoden päivät se oli näiltäkin miehiltä aivan saamatta. Nyt kapteeni jakoi heille siekailematta kymmenkertaisen palkan ja sen lisäksi vielä runsaat voitto-osuudet, niin että joka miehellä oli rahaa aikamoinen taakka. Mutta sittenkin jäi vielä eräitä arkkuja avaamatta, kun miesten täytyi poistua uppoavista aluksista.
Pietari itse oli kätkenyt oman runsaan osuutensa kolmeen suureen tinapulloon, ja luodoilla retkeiltäessä hän vaali niitä tarkasti. Mutta eräältä yönuotiolta Paasion rannalta kapteeni lähti yksin soutamaan manteren puolelle sanoen aikovansa kätkeä tinapullonsa sinne vastaisia, parempia aikoja varten. Hän souti jo tuttua reittiä Pajulahden ulkoniemeen, mutta hän tahtoi kätkeä aarteensa yhdessä Sesilian kanssa, jotta — jos hän seikkailuihinsa sortuisi — tytöllä tulevaisuudessa olisi mistä elää. Niin rakkaaksi oli tuo aivan sattumalta kohdattu tyttö jo näiden vaellusvuosien varrella hänelle käynyt, että hän melkein kaikissa askareissaan aina ajatteli häntä.
Mutta Pajulahden mökki oli tyhjä, oli kai niin ollut jo kauan, koska naurismaakin oli kuokkimatta ja kaivotie oli nurmettunut. Karskin kapteenin valtasi silloin kamala aavistus; mies, joka ei koskaan hätkähtänyt kasakkapeitsen edessä eikä surrut satojen miestensä surmaa, hän lyyhähti nyt kuin iskun saaneena aution tuvan kuluneelle kynnykselle. Siinä hän synkkänä hoki:
— Venäläiset vieneet, tappaneet tai raiskanneet… vieneet tyttöni, ainoan iloni!