Hän koetti kyllä itselleen todistella, että olivathan naiset voineet itsekin pyrkiä tästä kovin yksinäisestä paikasta asutummille maille; ehkä he olivat Virojoella tai Vehkalahdella. Mutta hän ei uskonut näitä vakuutuksiaan. Viholliset olivat jonkun kielijän kautta voineet saada vihiä, että hänen oli ollut tapana vierailla tässä mökissä.
— He ovat nyt kostaneet, kostaneet karvaammin kuin itse aavistavatkaan!
Tunnin istui murtunut, mustahaiveninen mies siinä aution tuvan kynnyksellä. Hän päätti vielä koettaa kyliltä tiedustella Pajuniemen eläjien kohtaloa, mutta tunsi sen jo turhaksi — orjaksi oli tyttö viety! Ja hän, joka rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan oli saanut ihmeitä aikaan, ei voinut tälle nyt mitään!
Hän nousi kankeasti kynnykseltä ja käveli veneelleen. Siinä kimaltelivat tinapullot nousevan päivän hohteessa — niiden näkeminen vihlaisi miestä! Hän otti airon, kaivoi sillä kuopan kiven kupeelle, kaivoi vihapäissään, kaivoi syvälle, ja viskasi sitten pullonsa kuopan pohjalle. Täytti kuopan ja vyörytti kiven päälle. Ja lähti soutamaan.
Valehtelematta hän saattoi kertoa Forsmanille kaivaneensa kaikki rahansa maahan. Mutta mihin hän ne kaivoi, siitä hän ei mitään kertonut komentaessaan kiireellä miehensä uudelle saalistusmatkalle.
* * * * *
Päämäärää vailla, entistään hurjempana, synkempänä ja sydämistyneempänä Pietari Longström harhaili tämän jälkeen kauan eri puolilla Suomea. Milloin hän liikkui Päijänteen vesillä, milloin hätyytteli vihollista Vaasan valtatiellä tai Viipurin takana. Hän kävi vielä Savossakin, kotikylässään Joroisten takamailla, mutta ei hänen mielensä kirkastunut siitä käynnistä: poltettu oli nyt kotitalo, poissa sen asukkaat!
Pietari kävi umpimieliseksi ja katkeraksi. Hän oli nyt omillekin miehilleen usein juro ja tyly, sydänmaan kovia kärsinyttä kansaa hän kohteli julmasti ja armottomasti — hänen ainoa halunsa oli tuottaa kasakoille niin paljon tuhoa kuin mahdollista. Mutta samalla hän päästi kurin höltymään joukossaan, hän salli jo miestensä ryöstää mistä saivat, juoda viinaa minkä tahtoivat, elostella, elämöidä vaarankin paikoissa — hän ei enää välittänyt omasta hengestään eikä muiden.
Kammottavan maineen Longströmin joukko saavutti näihin aikoihin Peräpohjolassakin, jossa hän talvisin majaili, milloin Sotkamon, milloin Paltamon, milloin Pudasjärven metsäkylissä. Suotta eivät näiden seutujen eläjät valittaneet Ruotsin esivallalle asti tästä älyttömästä elämöimisestä, kuinka Longströmin miehet riistivät talonpojilta heidän vähät viljansa keittääkseen sen viinaksi, kuinka he juopuneina reuhasivat, pieksivät viattomia ja ajoivat talon väen talvipakkaseen.
Mutta kerranpa raaistunut kapteeni kumminkin virkosi turtumuksestaan ja inhimilliset tunteet pääsivät voitolle. Hän saapui eräänä päivänä kosken rannalla sijaitsevaan Sotkamon taloon, johon jo ennen häntä oli hänen miehiään ehtinyt. Siellä he tapansa mukaan jo olivat riiviöinä mekastaneet. Varsinkin oli eräs entinen Kajaanin linnan mies — linnan olivat venäläiset vuosi sitten hävittäneet ja sen miehet kulkivat nyt sisseinä saloilla —, Mäiväläinen nimeltään, riehunut hurjasti. Hän oli ajanut perheen lapsineen pakkaseen, ja yksi talon pienokaisista oli sinne kuollut. Kankea, kuihtunut ruumis oli äsken kannettu tupaan, mihin Longström juuri saapui matkaltaan.