Silloin hän hätkähti tuota lapsen hentoa ruumista katsellessaan ja kalpeni ehkä ensi kerran elämässään. Hän synkistyi omia syntejään ja laiminlyöntejään ajatellessaan, hän kimpaantui alaisensa julmuudesta. Longström kutsui Mäiväläisen ulos pitääkseen hänen kanssaan lyhyet käräjät. Mutta rannalle tultua, kun kapteeni kalpeana tarttui pyssyynsä, mies ymmärsi hänen katseestaan, mistä nyt oli kysymys. Hän heittäytyi silloin äkkiä jäiseen veneeseen, joka oli sulan kosken rannalla, ja lähti soutamaan pakoon joen yli. Mutta jäinen vene ei totellut soutajaa, ärjyvä talvinen koski ryösti veneen, joka täyttyi, siinä sai raakalainen palkan konnuudestaan…
Pietarin hilpeä luonne oli kovettunut, mutta hän kärsi kuitenkin jo taas tästä elämänsä jylhyydestä ja alituisesta vaanijan ja vaanitun ammatista. Mieluisana tuli hänelle silloin sydäntalvella Iijoen varrelle sanoma, että Armfelt oli kutsunut hänet miehineen luokseen Länsipohjaan. Heti Pietari lähti liikkeelle ja oikeinpa oudolta tuntui hänestä taas olla ihmisten ilmoilla, siistiä pukunsa, tukkansa ja partansa ja seurustella upseerina upseerien joukossa. Melkein oli jo unohtunut häneltä sivistyneen ihmisen asu.
Armfelt tarvitsi myöskin partiomiehiä ja tiedustelijoita Norjan retkellään, jota hän juuri valmisteli, ja Longström sai jo etukäteen kevatkelillä 1718 60-miehisine "vapaakomppanioineen" tehdä Pohjois-Norjan tuntureille tiedustelumatkoja tutustuakseen teihin ja tienoihin. Ja kun pääjoukko, Suomen jäljellä oleva armeija, vihdoin kesällä lähti liikkeelle, oli hänen jalkarakuunainsa tehtävänä aina vain samota etujoukkona noita vaikeita taipaleita ja vastaanottaa vihollisen ensi iskut. Mutta siihenpä hän oli tottunut Suomessakin — aina olemaan vihollista lähinnä.
* * * * *
Kaarle-kuningas oli vastikään kaatunut Fredrikshallin edustalla, vihollisen rohkeus oli siitä huimasti noussut ja se valmistautui nyt antamaan maahansa tunkeutuneelle joukolle ratkaisevan iskun. Hätätilaansa ei Armfelt kuitenkaan tahtonut vihollisille eikä omille joukoilleen ilmaista, mutta tuskaisen hätäviestin sisälsi kuitenkin kirje, jonka hän marraskuun puolivälissä lähetti Rörosista, Pohjois-Norjasta, Ruotsin sodanjohdolle Skooneen kuvaten siinä joukkonsa tilaa ja pyytäen kiireistä apua. Tätä viestiä viemään hän lähetti taitavimman ja taatuimman partiomiehensä Pietari Longströmin kuuden jalkarakuunan kanssa.
Hän tiesi hyvin viestin lähettäessään, kuinka vaikeaa sen perillevieminen oli, sillä norjalaiset olivat hänen selkäpuolellaan miehittäneet kaikki kulkukelpoiset tiet ja vuorensolat. Longström oivalsi itsekin tehtävänsä vaikeuden, vaaranalaisuuden ja arkaluonteisuuden varsin selvästi, mutta käsitti myös sen tärkeyden, ja valmistautui reippaasti kuten aina pitkälle matkalleen.
— Mutta kuinka käyneekin, tähdensi kenraali antaessaan omin käsin Longströmille nuo tärkeät kirjeet, — älä näitä missään tapauksessa luovuta vihollisen käsiin. Toimita ne perille, siitä riippuu joukkomme kohtalo ja suomalaisen nimen kunnia, mutta jos tulee sellainen tiukka paikka eteen, että haavoitut tai joudut vangiksi, hävitä kirjeet parhaan kykysi mukaan.
— Perille ne vien, jos se ihmiselle yleensä on mahdollista, mutta viholliskäsiin ne eivät joudu, vakuutti Longström vakavasti.
Hän seisoi siinä esimiehensä edessä nyt totisempana ja juhlallisempana kuin koskaan aikaisemmin. Tuo aina nuortea ja hilpeä sissi oli ilmeisesti vanhentunut viime vuosina, hänen piirteensä olivat käyneet koviksi, hänen tumma ja tulinen katseensa kylmäksi, ja hopeaa oli jo sekoittunut hänen ennen pikimustaan tukkaansa. Niinpä Armfelt lisäsi katseltuaan häntä kotvan:
— Tämän retken tehtyäsi siirränkin sinut sitten helpompiin, joskin yhtä vaativiin toimiin. Olet jo rehkinyt kylliksi.