— En sääli vaivojani, ilolla aina partioon lähden. Hyvästi, kenraali!
— Hyvästi, kapteeni!
Tukalaa oli jo alkutaipaleesta kulku oudossa, lumenpeittoisessa vuoristossa, jossa rotko tai tunturiseinä yhtäkkiä saattoi sulkea väylän, eikä pieni retkikunta kuitenkaan uskaltanut laskeutua miehitettyihin laaksoihin. Mutta vielä vaikeammaksi muutti matkanteon sama vaara, jota Longström itse oli Suomessa edustanut ja jolla hän aina oli väijymänsä vihollisjoukon tuhonnut: Norjan talonpojat taistelivat hekin sissijoukkoina sisukkaasti isänmaataan puolustaakseen ja vaanivat sinne tunkeutunutta vihollista tuhotakseen sen. Pari päivää tuntureilla taivalta tehtyään Pietari havaitsi näitä talonpoikaisparvia joka taholla. Ne eivät vielä hyökänneet, eivätpä usein näyttäytyneetkään, mutta Hegren tuntureita samotessaan hän aavisti niiden läsnäolon kaikkialla ympärillään.
Hän läheni jo kuitenkin valtakunnanrajaa, sitä autiota tunturimaastoa, jonka yli hänen oli pyrittävä. Huomenna ehkä jo ollaankin siellä, hän päätteli eräänä iltana laskeutuessaan vuoristorotkossa havuvuoteelle nuotion ääreen. Mutta hän tunsi samalla mielensä tavattoman levottomaksi… tuo tunne oli jotakin aivan outoa hänelle, joka oli ennen voinut rauhassa nukahtaa missä vaaranpaikassa tahansa ja joka saattoi liioittelematta kehua, että pelon tunne oli hänelle vieras. Se oli jotakin toisenlaista levottomuutta, sisäistä tuskaa. Häntä väisti nyt uni, hänelle muistuivat mieleen lapsuustanhuat, vanhemmat, kotikaislikko. Ne olivat aivan kuin tuossa iltasumun takana. Sitten hän näki edessään päivänpaisteisen lehdon Pajulahden rinteellä ja rannalla keltatukkaisen tytön kädellään silmiään varjostamassa… Mies käännähti. Mistä se nyt mieleen lensi tuo kaukainen, rakas muisto, jonka hän jo aikoja sitten oli pakolla ajatuksistaan karkottanut, mikä kumma loihtikaan yhtäkkiä ilmieläviksi nuo karkean soturin ainoat, kauniit mutta katkenneet unelmat…?
— Missähän lie keltatukkatyttöni, huoahti hän mietteissään. — Vieläkö lie hengissä — kai hän hengissä on, vieraan orjana… Kerran tyttö sieltä palaa kotimökilleen Pajulahden rannalle, mutta eipä taida enää sinne palata merisissi, jonka kihlavitjat hän povelleen kätki…
Siinä muistui nuotiolla lepäävän partiopäällikön mieleen myös se aarre, jonka hän oli mökin alaiseen rinteeseen kaivanut, ja hänessä välähti samassa ajatus kirjoittaa tytölleen kirje noista tinapulloista ja ilmaista niiden kätköpaikka Sesilialle siltä varalta, että tämä vielä palaisi kotiseudulleen. — Tuleehan rauha kerran, mutta silloin se voi olla myöhäistä…! Tuo ajatus valtasi hänet niin kokonaan, että hän yhtäkkiä kaivoi esille repustaan kirjoitusvehkeet — jotka hänellä aina kaiken varalta oli matkassaan — ja rupesi siinä lepattavan nuotiotulen valossa kohmettunein käsin kirjettä rakentamaan. Hän pani siihen paljon useampia lämpimämpiä ja hellempiä sanoja, kuin mitä hän koskaan suullisesti oli immelle puhunut, kertoi aikeistaan, kertoi aarteestaan, määritteli tarkoin sen paikan. Kirjeensä hän osoitti Vehkalahden kirkkoherralle… olipa tuo kuka tahansa, kyllä hän seurakuntalaisistaan selon ottaa, jos he vain paikalla ovat. Ja vaikka kirje joutuisikin vieraisiin käsiin, yhdentekevää, ehkä niistä tinapulloista on jollekin iloa… Kirjeensä hän aikoi, jos hänet itsensä tapaturma tavoittaisi, jättää jollekin miehistään, matkamiesten mukana aikoinaan Suomeen toimitettavaksi — tuo mielen levottomuus oli hänelle lähtökohtana kaikessa. Mutta nyt hän kätki kirjeen povelleen kenraalin tärkeiden kirjeiden lomaan.
Pietari oli niin kiintynyt tuohon puuhaansa, hääri niin innokkaasti noissa menneissä muistoissaan — miesten nuotiolla kuorsatessa — että yö oli jo puoleen kulunut, kun hänkin vihdoin asettui levolle. Mutta aamuvarhaisella, ennen päivänkoittoa, hän oli taas jalkeilla, reippaana, rohkeana ja toisia rohkaisevana, onnistumisestaan varmana kuten aina.
Kiireellä taipaleelle! Aamun valjetessa partiojoukko joutui vuolaan vuoripuron partaalle. Heidän oli päästävä sen yli ja he hakivat nyt sopivaa kahlaamoa. Siinä olikin kivikkokoski korkeanlaisen putouksen yläpuolella, siksi matala, että siitä voitiin ylittää puro. Pietari meni sitä edeltä tutkimaan valppaasti ympärilleen pälyillen, sillä juuri tuollaisessa paikassa hän itse oli monesti kasakoita väijynyt ja tuhonnut. Ei näkynyt vaaraa, mies laskeutui rantakiville, hyppäsi kiveltä toiselle ja oli pian kosken vastaisella puolella. Silloin pamahti laukaus rantakallion takaa. Pietari tunsi vihlovaa kipua, rinnassaan ja kaatui… Ja samassa hyökkäsi kallioiden takaa esille parvi aseellisia talonpoikia…
Longström nousi vielä… hänen piti toki palata kosken yli, antaa tärkeät kirjeet miehilleen toimitettaviksi perille… itse hän tunsi kohtalonsa hetken tulleen. Mutta hän ei jaksanut enää hypätä… kylki oli puhki… ja tuossa jo juoksi muuan nuori talonpoika häntä vangitsemaan. Silloin Pietari tempasi kirjeet poveltaan, viskasi ne koskeen, joka ne nielaisi, kuljetti edelleen ja hautasi putouksen ärjyihin…
Hänen partiomiehensä ampuivat nyt vimmatusti vastaan joen toiselta rannalta yrittäen päästä päällikköään pelastamaan, ja tulinen taistelu riehui tuokion kaatuneen ympärillä kosken partailla. Mutta Pietari viittasi miehiään peräytymään ja pelastautumaan miten voivat, koska he eivät kuitenkaan mahtaisi ylivoimalle mitään. Itse hän haavoittuneena antautui vangiksi.