Silloin hän keräsi viimeiset voimansa, ontui komentosillan vastakkaiselle kaiteelle ja viskautui sen yli päistikkaa alas. Hypätessään hän kuuli vain venäläisten ilonhuudon ennen kuin tajunta katosi.
Riilahden taistelu oli päättynyt, niin kuin sen jo ennakolta tiedettiin päättyvän, verisemmin vain ja katkerammin kuin oli osattu uskoakaan. Muutamia rikkiammuttuja, käyttökelvottomia laivoja saivat viholliset vallatuksi, muutamia satoja enimmäkseen haavoittuneita vankeja he niistä korjasivat, mutta he olivat itse menettäneet sekä laivoja että miehiä monin verroin enemmän.
Noiden haavoittuneiden vankien joukossa oli kuitenkin suomalainen amiraali Niilo Ehrenskiöldkin. Hän ei ollutkaan jaksanut hypätä komentosillalta mereen asti. Hänen vaatteensa olivat tarttuneet rikkiammutun maston vantteihin ja hän oli jäänyt tajuttomana roikkumaan laivan kylkeen taivaan ja meren välille. Siitä voittajat tiedottoman sankarin korjasivat.
Kun Niilo monen tunnin kuluttua tuli tajuihinsa, hän huomasi makaavansa haavasiteissä venäläisessä laivassa. Se herääminen oli hänelle raskain kaikista heinäkuun 25. päivän kärsimyksistä, eikä hän voinut estää kiukun kyyneltä valahtamasta poskelle.
* * * * *
Niilo Ehrenskiöld sai kokea runsain mitoin nöyryytystä vihollisen vankina vielä pitkät ajat senkin jälkeen, kun hän oli verkalleen toipunut monista haavoistaan. Tsaari Pietari oli itse ollut mukana Riilahden taistelussa ja oli nähnyt pienen ruotsalaisen laivaston sankarillisen kamppailun ja puolustautumisen viime hetkeen asti, mutta hän pitikin voittoaan juuri sen vuoksi sitä suurempana ja kunniakkaampana. Uuteen pääkaupunkiinsa Nevan varrelle palattuaan hän vietti siellä tätä venäläisten laivaston ensimmäistä varsinaista merivoittoa suurin juhlallisuuksin. Sotavankien täytyi voiton todistajina marssia saatossa väkijoukon lomitse Pietarin kaduilla. Niilo-herra oli tällä välin paljon vanhentunut, hänen uljas ryhtinsä oli tullut kumaraksi, hänen oikea käsivartensa riippui vielä hervottomana ja hänen mielensäkin oli samoin hervoton ja kaikkeen kyllästynyt.
Eikä se kumminkaan ollut asettunut lepoon. Se kapinoi nyt kohtaloa vastaan, se väitti kärsineensä ansaitsematonta vääryyttä. Riilahden tappio ei ollut hänen syynsä, niin hän mielensä hiljaisissa käräjissä haastoi; se oli julman kohtalon, se oli Jumalan syytä, eikä hän voinut kaikista kärsimyksistään huolimatta nöyrtyä sitä muistellessaan.
Kolakka syysviima puhalsi pitkin Venäjän uuden pääkaupungin aukeita katuja, joita myöten tsaari Pietari ratsasti streltsiensä ja merimiestensä ympäröimänä juhlasaattonsa etunenässä. Saattueen keskellä kulkivat Riilahden taistelun sotavangit, enimmäkseen rampoja ja tautien taittamia miehiä, ja heidän kärjessään täytyi amiraali Niilo Ehrenskiöldin kävellä kaikkien katseltavana. Hän käveli siinä kylmänä ja välinpitämättömänä, sivuilleen katsomatta ja välittämättä väkijoukon hurraahuudoista. Ei hän tuntenut pilkkaa eikä nöyryytystä. Hän tunsi vain tuon kolean syystuulen puskevan polttelevia kasvojaan vastaan, ja juuri se hänen mieltään ärsytti ja kirveli. Hän puri hampaansa yhteen ja kohtaloa vastaan kapinoiden hoki ehtimiseen:
— Tuuli, sinä merimiehen ystävä, miksi, miksi et voinut puskea ja raivota silloin, kun sinua olisi työhön tarvittu. Miksi et herännyt toimeesi sinä helteisenä heinäkuun päivänä!
Santeri Ivalo