SOTILAS VAKAA JA NUHTEETON
KAARLE KUSTAA CREUTZ
Oli kamppailtu Pultavan verinen ja kohtalokas taistelu. Sekasorron vallassa pakenivat etelää kohti pahoin runnellun karoliiniarmeijan tähteet.
Lewenhaupt oli ehdottanut kuninkaalle, että matkan jouduttamiseksi hävitettäisiin kuormasto, jotta jalkaväen miehetkin pääsisivät hevosen selkään, mutta tavanomaisella itsepäisyydellään kuningas sen kielsi. Siksipä matkanteko sujui hitaasti ja pimeän tullen kasvoi sekasorto. Kurista ja järjestyksestä ei ollut paljonkaan jäljellä, varsinkin kun suuri osa upseeristoa oli jäänyt taistelukentälle tai joutunut vihollisen vangiksi.
Vankkurien pyörät kitisivät ja vinkuivat kuin menetettyä taistelua valittaen, ja sitä säestivät miesten huudot, rähinä ja kiroukset. Varsinkin jälkijoukossa oli melu ja sekasorto tavaton. Haukkuma- ja kirosanoja kuultiin siellä monella eri kielellä ja murteella. Eteläruotsalaisten laahustavaan puhetapaan sekaantuivat suomalaisten kirosanojen karmivat ärrät.
Kuuma kesäkuun yö oli miltei säkkipimeä. Joku sytytti kuivan heinätukon palamaan valaistakseen sillä hetkisen ympäristöä.
— Kuka hölmö siellä näyttää viholliselle tietä! kuului heti vihaisia huutoja suomalaisten rakuunain taholta. — Hiiteen tulisoihdut! Kyllä sitä paeta osaa pimeässäkin.
— Paeta, niin. Kuka olisi uskonut, että meidänkin kuninkaan piti kerran lähteä pakoon pötkimään.
— Mikä haaska siellä tukkii tien? Pois alta tahi tulee sapelista päähän!
Rähinä yltyi, mutta samassa kuului voimakas ja käskevä ääni: