— Ymmärrän, herra kenraali.
Upseeri kohotti kätensä lakin reunaan ja ryhtyi helpotuksesta huoahtaen täyttämään tehtävää, jonka vastuusta hän nyt tiesi olevansa vapaa.
Jonkin ajan kuluttua jatkettiin matkaa, ja karoliiniarmeijan jälkijoukon erottivat nyt perässä parveilevista vihollisista valtavat tuliroihut.
Seuraavana päivänä, joka oli kesäkuun viimeinen, levisi pakenevan sotajoukon eteen leveä Dnjepr-virta. Oli saavuttu Perevolotsnaan, Vorskla- ja Dnjepr-virran yhtymäkohtaan. Pienestä kaupunkipahasesta, jonka tsaarin joukot olivat hävittäneet, oli jäljellä vain raunioita ja kekäleitä. Samoin oli kaikki ylikulkuneuvot tarkoin tuhottu.
Päivän kuluessa kerääntyi yhä uusia venäläisjoukkoja takana oleville ylängöille. Karoliiniarmeijan tähteet olivat nyt kuin nuotan perukkaan ahdetut. Kuljetusvälineiden puutteissa näytti virranylitys mahdottomalta, puolustusasemaksi oli alava ja aukea virtojen kulmaus mitä epäedullisin, ja takaa käsin uhkasi hetki hetkeltä vahvistuva, ensimmäisen suuren voittonsa huumaama tsaarin armeija, samalla kuin omat, lopen nääntyneet sotilaat kärsivät kaiken ja ennen kaikkea ampumavarojen puutetta. Karoliiniarmeijan maailmaa järkyttävä uhma oli kerrassaan hävinnyt ja mieliä painoi yleinen toivottomuus. Talonraunioiden keskelle, lähelle Dnjeprin rantaa, oli kuninkaalle pystytetty teltta. Sen edustalla seisoi illan hämyssä ryhmä korkeita upseereja. Teltasta astui heidän keskelleen kenraali Lewenhaupt, joka ääni kiihtymyksestä väristen alkoi selittää, kuinka hän oli tehnyt kaikkensa saadakseen kuninkaan taivutetuksi pelastautumaan pienemmän saattojoukkonsa kera Dnjeprin toiselle puolelle, mutta turhaan. Lopuksi hän oli polvistunut kuninkaan telttavuoteen ääreen, mutta kuningas oli vain töykännyt häntä rintaan ja sanonut itsellään olevan tärkeämpääkin ajateltavaa.
— Hän on itsepäisesti päättänyt uudistaa taistelun tässä mahdottomassa paikassa, jatkoi Lewenhaupt. — Kun minä loppujen lopuksi huomautin, ettei meillä täällä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin joko kaatua viimeiseen mieheen tai joutua vangiksi, hänen majesteettinsa vastasi: jaa, mutta sitä ennen täällä paukahtaa! Niin, minä tein, kuten sanottu, voitavani. Koettakoot vuorostaan muut järkiinnyttää kuninkaan.
Lewenhaupt työnsi kätensä asetakin poveen ja räpytti kiivaasti suuria, ruskeita silmiään. Toiset hymähtelivät ja tuijottivat neuvottomina jalkoihinsa. Creutz oli seisonut syrjittäin toisiin huulet tiukasti yhdessä ja leveä otsa kurtussa. Lewenhauptin vaiettua hän kääntyi äkkiä toisiin päin, läimäytti hansikkaillaan vasenta kämmentään ja virkkoi:
— Se johtuu siitä, hyvät herrat, että te kohtelette häntä aina kuin ikätoverianne, kuin täysi-ikäistä miestä konsanaan. Mutta hänhän on suuri lapsi, juonitteleva ja uhitteleva lapsi, ja sen mukaan häntä on myöskin kohdeltava, jos mieli saada hänet ajattelemaan järkevästi.
— Hm, sopii koettaa, sopii koettaa, kuului toisten kenraalien joukosta.
— Ja niinpä minä koetankin, vastasi Creutz, ja toisten ällistykseksi hän astui päättävin askelin telttaa kohti ja katosi oviverhon taakse.