Siellä makasi kapealla telttavuoteellaan Kaarle XII huumaantuneena vielä Pultavan edustalla saamastaan kohtaloniskusta. Voittamattomuuden maineen saavuttanut, koko Euroopan tuntema sankari, jonka muotokuvia oli levinnyt kaikkiin maihin ja jonka urotöistä kaikkialla kerrottiin tarinoita, makasi siinä nyt lyötynä ja perikadon partaalle sysättynä. Toinen jalka oli siteissä ja hän nojasi päätään oikeaan käteensä. Kasvoilla, jotka olivat päivänpaahteen ja ruudinsavun mustaamat ja joilla näkyi vielä jälkiä viime talven tavattomista pakkasista, oli entinen kaikkea uhmaava ja järkkymätön ilme. Suurissa, tummansinisissä silmissä näkyi vain synkeä tuijotus.
— Suomalainen visakalloni! hän virkkoi puoliääneen Creutzin nähdessään.
Iloisempi ailahdus ilmestyi nyt hänen kasvoilleen aivan kuin Creutzin näkeminen olisi äkkiä palauttanut hänen mieleensä Puolan ja Liettuan voittoisat taistelutantereet. Kuinka hilpeästi hän olikaan Thornin piirityksessä keskellä kuulasadetta taputtanut Creutzia olalle, kun tämä partioretkeltä palatessaan oli neljänsadan miehensä kanssa raivautunut nelinkertaisen vihollisjoukon läpi takaisin omiensa luo. Kas, siinä oli juuri hänen mielensä mukainen soturi. Entä myöhemmin Liettuassa, missä Creutz puolentoista tuhannen miehen etunenässä oli rivakalla hyökkäyksellä valloittanut Kleckin ja Lahovicen kaupungit sekä perinpohjin tuhonnut moninkertaisen venäläisjoukon. Haltioissaan hän oli silloin sulkenut Creutzin syliinsä sekä ylentänyt hänet keskellä taistelutannerta kenraalimajuriksi.
Pian kuninkaan katseeseen kuitenkin palasi äskeinen raskasmielisyys. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan ja hän virkkoi:
— Teidän isännehän oli Ruotsin laivaston amiraali minun isäni taistellessa tanskalaisia vastaan, eikö niin, kenraali?
— Niin kyllä, ja vaipui Öölannin luona Itämeren pohjan yhdessä amiraalinlaivansa kanssa.
— Aivan niin, aivan niin, tunnen sen tapauksen jo lapsuuteni ajoilta.
Kuningas vaipui mietteisiinsä ja jatkoi sitten puolittain itsekseen:
— Pohjaan, pohjaan, mutta ei vihollisten käsiin…
Creutz käsitti hänen ajatusjuoksunsa ja alkoi yhtäkkiä puhua: