— Mitä ehtoja te sitten tarjoatte? kysyi hän lyhyesti.
— Teidän tulee kaikkien antautua sotavangeiksi sekä luovuttaa aseenne ja varastonne. Vaatteet ja yksityisen omaisuutenne saatte kuitenkin pitää.
— Hm, meitä ei siis riisuttaisi alastomiksi, hymähti Creutz katsahtaen omaa yksinkertaista ja kulunutta pukuaan ja silmäillen sitten terävästi loistava-asuista Menshikovia.
Entinen piirakanpaistaja ei kestänyt todellisen ylimyksen katsetta, vaan joutui hämilleen ja änkytti jotakin epäselvää. Creutz ei puolestaan ollut sen parempia ehtoja odottanutkaan. Mutta tässä oli tärkeintä voittaa aikaa ja sen vuoksi hän ilmoitti, ettei hän yksin voi asiasta päättää, vaan ehdoista olisi myöskin kenraali Lewenhauptin saatava tieto. Sovittiin, että eversti Düker ratsastaa siinä tarkoituksessa ruotsalaisten leiriin. Creutz jäi venäläisten luo ja näki, kuinka kasakat toivat mukanaan ruotsalaisia sotilaita, joita he metsiköissä olivat saaneet käsiinsä näiden yrittäessä karata omasta leiristään. Toisia saapui jopa kymmenmiehisinä joukkueina vapaaehtoisesti venäläisten armoille heittäytymään. Mitä Creutz tämän johdosta sydämessään tunsi, siitä ei Menshikovin vahingoniloinen silmä saanut selkoa, sillä tuon lujatekoisen, leveäotsaisen kenraalin ahavoitunut ulkomuoto ei ilmaissut mitään.
Düker viipyi matkallaan. Hänen tuomainsa tietojen johdosta Lewenhaupt oli jälleen ryhtynyt neuvottelemaan ylimpien upseerien kanssa. Myöskin eri joukko-osastoilta tiedusteltiin, halusivatko he ryhtyä taisteluun. Vastaukset olivat epäröiviä ja tilanteen toivottomuus kuvastui kaikkien katseista. Venäläiset alkoivat tästä viivytyksestä hermostua. Tuo maailmanmaineen saavuttanut karoliiniarmeija oli vielä alennuksessaankin pelottava. Ties mitä ne suunnittelevat. Ei ollut missään tapauksessa leikintekoa ryhtyä sen kanssa taisteluun. Ja tuo järkkymätön Creutz, mitä hän mietti? Menshikov ahdisteli häntä kysymyksillään, mutta ei saanut hänestä irti enempää kuin vaskipatsaasta. Ärtyneenä hän lähetti yhden omista upseereistaan ruotsalaisten leiriin kiirehtimään vastausta. Upseeri palasi ja ilmoitti Lewenhauptin pyytävän vielä tunnin lykkäystä. Siihen täytyi suostua ja Creutz laski itsekseen, että silloin on kuningas jo ehtinyt saavuttamattomiin.
Antautumispäätös synnytti ruotsalaisessa leirissä sekalaisia tunteita. Kaksi Meijerfeltin rykmentin nuorta rakuunaupseeria piti häpeällisenä antautua barbaareille, kuten he sanoivat. He paljastivat miekkansa ja yhteisestä sopimuksesta lävistivät toinen toisensa. Jotkut haavoittuneista repivät siteensä ja nääntyivät verenvuotoon. Mutta suurin osa laski aseensa tylsän alistuvaisesti. Kasakat, joita venäläisten taholta odottivat kidutukset ja surma, koettivat kauhun vallassa piiloutua. Toiset heistä pyrkivät uimalla Dnjeprin yli, jolloin suuri osa heistä hukkui virtaan.
Musketit, miekat ja pistoolit koottiin isoihin kasoihin, joiden ääressä venäläisiä sotilaita seisoi vartiossa. Menshikovin eteen laskettiin rääsyiset liput, jotka menneinä onnen päivinä olivat niin ylpeästi liehuneet voitokkaiden rykmenttien edessä.
— Voiko tämän alemmaksi voiton kukkuloilta sortua? kuiskasi toimituksen kestäessä Lewenhaupt ympärillään seisoville kenraaleille. — Tuskin on yhdeksää vuotta kulunut siitä, kun samanlainen näytös pantiin toimeen Narvassa. Silloin täytyi kahdentoistatuhannen venäläisen laskea aseensa kahdeksantuhannen ruotsalaisen edessä. Nyt saa yhdeksäntuhatta ruotsalaista kokea juuri saman nöyryytyksen. Tänään sinä, huomenna minä. Ei mitään pysyväistä auringon alla.
Alkoi sitten vaivalloinen marssi takaisin Pultavaan. Siellä venäläiset juhlivat vielä suurta voittoa ja tsaari itse oli hyvässä juhlahumalassa. Hän suhtautui mitä armollisimmin vankeihin. Ylimmät upseerit hän kutsui omaan pöytäänsä ja joi opettajainsa maljan, kuten hän heitä nimitti.
— Minä tiedän, hän sanoi, — että ruotsalaiset kuvailevat minua julmaksi barbaariruhtinaaksi. Mutta minä olen kohteleva teitä niin, että te huomaatte tämän arvostelun vääräksi.