Hänen käskystään jaettiin kokonaista viisitoista tuhatta ruplaa sotavangeille. He saivat riittävästi ruokaa sekä liikkua jokseenkin vapaasti kaupungilla.
— Pelkäsin paljon pahempaa, sanoi eräänä päivänä kapteeni Kaarle Creutz sedälleen kenraalille, — mutta hehän osaavat käyttäytyä kuin ihmiset ainakin.
— Tsaari ja hänen kansansa ovat kuin meri, vastasi setä. — Tänään tyyni ja päivänpaisteinen, mutta huomenna se voi olla mitä hirveimmän myrskyn myllertämä. Tässä maassa saamme olla varustautuneina kaikkeen.
— Mutta ehkäpä sotaa ei kestäkään enää kauan, väitti veljenpoika.
— Toivossa on hyvä elää, mutta pelkään, että Baabelin vankeutemme venyy kylläkin pitkäksi. Muistapas vain kuninkaamme itsepäisyyttä.
Kenraali oli oikeassa. Heillä oli edessään kymmenvuotinen vankeus ja monta kovaa he saivat vielä kokea. Syksyn tullen koko vankiarmeija sai lähteä vaivalloiselle taipaleelle kohti Moskovaa, jossa tsaari oli päättänyt edelleen ja oikein suurenmoisella tavalla juhlia voittoaan. Itse hän ratsasti kulkueen etunenässä, sitten seurasivat saaliiksi saadut liput, tykit ja muut aseet. Ruotsalaisilta saatujen tavarain joukossa nähtiin muun muassa nekin veren tahrimat patjat, joilla Kaarle-kuningasta oli Pultavan taistelussa kannettu. Tavarakuormain jäljessä saivat astella ruotsalaiset kenraalit, sitten muu upseeristo arvonsa mukaisessa järjestyksessä, ja viimeisinä sotilaat.
Kadut olivat tungokseen saakka täynnä juopunutta kansaa, joka huusi, luikkasi ja heitteli pilkkasanoja vangeille. Seinillä ja kunniaporteissa näkyi kaikenlaisia vertauskuvallisia esityksiä saavutetusta voitosta. Yhdessä oli kuvattuna Venäjän kaksipäinen kotka nujertamassa Ruotsin leijonaa, toisessa taas venäläinen sotilas taluttamassa samaista leijonaa, joka oli kahleissa ja pahoin laihtunut.
— Mitä te tuosta arvelette? kysyi eräs Moskovaan asettunut hollantilainen osoittaen viimeksi mainittua kuvaa ruotsalaiselle kornetille.
Tämä silmäili hetkisen kuvaa ja virkkoi:
— Onpa hauska nähdä, että leijonassa on edes yksi paikka vielä kahlehtimatta.