— Mikä niin? kysyi hollantilainen kummissaan.
— Häntä, jolla se voi lyödä moskovalaista vasten suuta! vastasi kornetti ja jatkoi pää pystyssä matkaansa.
— Ylpeitä vielä alennuksessaankin! mutisi hollantilainen nuuskarasiaansa naputellen.
Liikkumattomin ilmein kenraali Creutz kulki Lewenhauptin rinnalla. Hän tunsi tällöin elävästi ihmiselämän epävakaisuuden ja kaiken katoavaisuuden. Häntä ei liikuttanut vähääkään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Se oli kaikki vain hetken pilanäytelmää, joka siinä tuokiossa saattoi vaihtua toiseksi. Kaikella oli määränsä ja tämän päivän voittaja oli huomispäivän voitettu. Kumpi niistä sitten oli kadehdittavampi? Eihän viisas Solonkaan ollut voinut myöntää onnensa kukkuloilla olevaa Kroisosta onnellisimmaksi. Osat vaihtuivat niin nopeasti, ja vasta kuolemassa ratkaistiin, kuka oli todella onnellinen. Ei ollut muuta pysyvää kuin Herran sana ja siihen oli Creutz Pultavan päivien jälkeen alkanut yhä enemmän syventyä.
* * * * *
Tuhannet vangit hajotettiin ympäri laajaa Venäjänmaata. Osa sijoitettiin pohjoiseen Arkangelin ympäristölle, toinen osa etelään Astrakanin seutuville, kolmannet Volgan latvoille Kasanin ympäristöön. Tehdäkseen karkaamisista lopun tsaari siirrätti myöhemmin suuret joukot vankeja Siperiaan, jossa Tobolskin kaupunki muodostui heidän keskuspaikakseen. Kenraalit ja rykmentinpäälliköt saivat asua Moskovassa, mutta alemmat upseerit ja papit, joita heitäkin oli seitsemättäkymmentä joutunut sotavankeuteen, saivat seurata miehiään kaukaisille seuduille.
Tsaarin hartaana haluna oli saada sotavangit sulatetuksi omaan kansaansa. Mutta hän pettyi toiveissaan. Aniharvat ruotsalaisista ja suomalaisista sotavangeista lankesivat kiusaukseen ottaa vastaan houkuttelevia virkatarjouksia. Nuo jyrkkäpiirteiset pohjoismaalaiset pysyivät uskollisina isänmaalleen, tavoilleen ja uskonnolleen. He muodostivat ennen pitkää valtion omine hallituksineen, kirkkojärjestyksineen ja menoineen. Moskovassa olevat kenraalit muodostivat hallituksen. He pitivät kirjaa vangeista ja hoitivat heidän asioitaan, mikäli se noissa vaikeissa oloissa suinkin laatuun kävi. Myöskin tuomiokapituli heillä oli Moskovassa ja sitä johti henkidrabanttien saarnaaja Nordberg. Se valvoi sielunhoitoa vankisiirtoloissa ja määräsi jokavuotiset saarnatekstit.
Sen jälkeen kun kreivi Piper oli joutunut tsaarin vihoihin ja hänet oli suljettu Pähkinälinnan kolkkoihin komeroihin ja kun kenraali Rehnsköld oli päässyt palaamaan kotimaahan, joutui vankien huolto yksinomaan Creutzille ja Lewenhauptille. Edellinen asui erään saksalaissyntyisen leipurin omistamassa matalassa puutalossa, jossa kenraalin huostassa oli pari pienoista huonetta.
Oli varhainen talviaamu ja kenraali oli juuri noussut vuoteelta. Hänen palvelijansa, ontuva suomalainen rakuuna, joka oli jo viidenkymmenen korvissa, oli kontallaan pesän edessä, puhaltaen tuleen, joka ei oikein tahtonut ottaa syttyäkseen. Kenraali oli juuri suorittanut aamurukouksensa ja istuutui pöydän ääreen, jossa oli kirjoitusneuvot, papereita ja kirjoja. Hän käänsi tätä nykyä saksankielestä erästä Spenerin teosta, minkä hän oli päättänyt saada painetuksi ja sitten vangeille jaettavaksi. Tällä kertaa hän ryhtyi kuitenkin kirjoittamaan kirjettä Saksan pietismin johtajalle, professori Franckelle, jonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut kirjeenvaihdossa. Eilen hän oli saanut Franckelta kirjeen sekä lähetyksen hengellisiä kirjoja, lääkkeitä ja rahaa, jotka tämä oli Saksassa keräämillään varoilla hankkinut sotavangeille Venäjällä. Nyt hän ryhtyi ystäväänsä kiittämään lohdullisesta kirjeestä ja suuriarvoisista lahjoista.
Hän ei ehtinyt paperille panna kovinkaan monta lausetta, kun rakuuna ilmoitti, että eräs vieras haluaa päästä hänen puheilleen.