Yön tultua Kivekäs souti siis kymmenkunnan miehensä kanssa maalle ja miekka kourassa raivasi tiensä piirityslinjojen läpi jatkaakseen muualla taistelua isänmaan vapauden puolesta.
Pähkinälinnan antautumisen jälkeen Kivekäs oli jatkanut sodankäyntiä omiin nimiinsä, tehnyt miehineen huimapäisiä partioretkiä venäläisten keskuuteen, niin että nämä lopulta olivat näkevinään Kivekkään sormet kaikessa mukana.
* * * * *
Pähkinälinnan menetyksen jälkeen oli pelätty vihollisen suoraa päätä samoavan Nevanlinnan kimppuun ja sen takia suurin osa kaupungin porvareita oli hätäännyksissään muuttanut Suomeen, minkä jälkeen komendantti oli sytyttänyt kaupungin palamaan. Jäljellä oli vain pienoinen joukko sotilaita linnoitusta puolustamassa. Kivekäs oli myöskin siihen aikaan lähettänyt perheensä Viipuriin, mutta itse hän pysyi miehineen synnyinseuduillaan pitäen Jänissaaressa päämajaa, josta käsin hän teki rohkeita retkiään venäläisten valtaamille alueille.
Viholliset eivät Pähkinälinnasta olleetkaan suoraa päätä samonneet Nevanlinnaan, vaan virran suulla oli koko talvi saatu olla rauhassa heidän yrityksiltään. Nyt oli jo toukokuu alussa ja Nevakin oli jo purkanut jääpeitteensä.
Oli vielä ani varhainen, kun Kivekäs heräsi unestaan. Ulkona sarasti jo kuitenkin päivän alku.
Juuri kun Kivekäs veti saappaita jalkaansa, kuului linnoituksesta päin tykinjyräys, jota heti seurasi toinen, kolmas ja sitten melkein yhtäaikaa puolikymmentä laukausta. Sen jälkeen kuului säännötöntä muskettitulen räiskettä. Miehet kavahtivat jalkeille ja Kivekäs syöksyi ulos.
Kohta hän ilmestyi kuitenkin takaisin tupaan ja huusi:
— Aseisiin, miehet, meidät on saarrettu!
Tuossa tuokiossa miehet tempasivat aseensa ja syöksyivät päällikkönsä kintereillä ulos. He joutuivat heti pihalla kahdelta suunnalta tulevaan kuulasateeseen. Kivekäs vaipui maahan ja hämmästyneet miehet totesivat, että hän oli saanut kuulan rintaansa. Heti hän kohosi kuitenkin ryntäilleen ja nojaten selkänsä tuvanseinään viittasi alipäällikkönsä Taneli Luukkosen luokseen.