— Talonko nuo ovat lapsia? kysäsimme tervehdysten jälkeen hetkisen ääneti istuttuamme.
— Tuon ne ovat huonosen huonemiehen, ja onhan noilla tuossa äitinsäkin ääressä, selitti emäntä, vanhanpuoleinen ihminen, punoessaan hamppulankaa polvensa päällä. — Ei ole raukoilla vaateriepua päälleen panna, ei ole vielä eläissään ollut talvella eikä kesällä, lisäsi hän hetkisen kuluttua.
Katselimme missä se huonemies oli, josta emäntä oli puhunut. Pimennossa nurkassa makasi joku olento ryysyvuoteella lattialla ja ähki tuontuostaankin. Siirryimme lähemmäs. Se näytti olevan nuorenlainen mies, eli oikeammin vähäsen miehen kuihtuneita jätteitä; siinä se makasi tai istui omituisen koukerossa asemassa, nojaten yläruumistaan kuihtunutta käsivarttaan vasten ja katsellen tylsästi eteensä syvistä silmäkoloista melkein sammumaisillaan olevilla silmillään. Pitkä tukka pörrötti harjamaisesti hänen päässään, harmajat, kapeiksi lutistuneet, kuihtuneet kasvot peitti harva vanukkeinen parta. Suu oli auki ja puoleksi paljastunut rinta läähätti vaivaloisesti. Vieressä penkillä istui hänen vaimonsa soudattaen pärevasussa pientä kirkuvaa lasta ja alaspäin herkeämättä katsellen.
Inhottava haju löyhki tautivuoteen läheistössä, täytyi pakostakin siirtyä edemmäs.
— Joko se on kauan sairastanut?
— Johan se perttulista; vähää ennen kuin tämä viimeinen syntyi se kääntyi tautivuoteelle, eikä ole siitä pystöön kyennyt.
Potilaan vaimo ei nostanut silmiään maasta tuota puhuessaan.
— Keuhkotauti vai mikä sillä on?
— Mene tiedä. Kylki tuolla on auki, sieltä märkii myötään, mutta ei vain tee loppuakaan.
Talon emäntä joutui siihen puuhistaan hänkin tuota kurjuutta selittämään.