Minustakin oli Anna Liisa aivan oikeassa väittäessään, että tuosta komeilevasta Loviisasta tulisi huono maalaisemäntä, ja hyvästi saatoin ymmärtää hänen oikeutetun harminsa ja halveksimisensa sellaista kouhottelemista kohtaan. Mutta en tiedä, mistä lie ilkeys silloin livahtanut mieleeni, kun en malttanut olla virkahtamatta:

— Anna Liisaako se Kaikkosen Heikki ensiksi oli emännäkseen aikonut?

— Mistä te sen tiedätte? kysyä tokasi tyttö punastuen ja melkein hypähtäen soutoteljaltaan. — Mitä lie aikonut, minä en hänen aikomisistaan ole paljon perustanut, enkä ole hänen varassaan koskaan ollut. Olisi noita semmoisia jo saatu ennenkin ja parempiakin… pitäköön röökynänsä minusta nähden, ei suinkaan minulle kateeksi käy.

— Eipä siltä, koetin parannella pahuuttani, tottahan noin korea tyttö miehiä saa vaikka valita asti. Mutta olisihan Anna Liisa ollut sinne sopivampi emännäksi…

Siihen ei Anna Liisa enää virkkanut mitään, ja minä otaksun että hän sydämmensä syvyydessä oli aivan yhtä mieltä minun kanssani, vaikkei kehdannut sanoa, kun se olisi tuntunut vähän itsensä kehumiselta. Eikä Loviisasta enää sen koommin puhuttu sanaakaan, puhuttiin vain muista maailman asioista. Kaikkosen ranta katosikin samassa näkyvistä pois muutaman niemen taakse, josta levisi eteemme uusi aava selkä ja puhalsi yhä vinhempi vastanen.

IV

KAPPALE TODELLISTA KURJUUTTA.

Se nähtiin Kuhmon ja Suomussalmen rajalla — Suomussalmen puolella kumminkin — juuri sen vesijakajan tienoilla, joka kapeana kannaksena haaroittaa vedet juoksemaan kahtahalle, toisaalle Vuokin ja Emäjoen päähaaraan luoteeseen päin ja toisaalle Lentiiran vesien kautta Kuhmon haaraan kaakkoon päin. Siellä jouduttiin matkalla poikkeamaan Keskisen taloon, jossa köyhyys ja kurjuus näytti olevan suurempi ja kaikkinaisten inhimillisten kärsimysten määrä täyteläämpi, kuin nähdä sai missään muualla matkan varrella, vaikka siellä sai nähdä yhtä jos toistakin.

Puutteellista ja huonosti elävää näytti olevan itse talonväkikin, mutta surkeampi oli vielä laita erään huonemiesperheen, joka asui siinä yhden tuvan ahtailla tiloilla.

Kumartuen astuimme sisään pirtin matalasta ovesta, josta ummehtunut, taudintapainen ilma lehahti vastaamme. Himmeät, pienet, paikkonaiset ikkunat pitivät pirttiä keskipäivälläkin puolipimeänä, niin että esineitä sisällä oli ensi aluksi vaikeanlainen erottaa. Mutta joukko apposen alastomia olentoja veti heti huomiomme puoleensa. Ne olivat lapsia, neljä tai viisi kappaletta, joukossa suurempia ja pienempiä. Ei repalettakaan päällä ollut yhdelläkään, ei viikunanlehden kokoista. Muuan tyttö, vanhin kai joukossa, noin 11 tai 12 vuoden ikäinen, näytti kumminkin vieraiden edessä ymmärtävän ujostella alastomuuttaan ja kirmasi uunin taakse. Sieltä hän ilmestyi kotvasen kuluttua; oli sitonut emännän vanhan hamerääsyn kaulaansa, niin että se säkkinä verhosi koko olennon. Muut temmelsivät ujostelematta aataminpuvussaan lattialla, sääret väärinä, mahat turvonneina, iho likasen kellertävänä.