— Siellä se oli maailmalla ollut kymmenen vuotta, alulle toistakin, eikä tuota täällä enää muistettu paljo olevaksikaan, kun se tässä keväällä ilmestyi tänne kylälle kummitukseksi.
— Minkätähden kummitukseksi?
— No sen tuo oli näkönen, ei niitä täällä ennen ole semmoisia kouhotuksia näkynyt eikä suvattaisikaan omalla väellä. Päässäkin sillä oli hattu kuin miehillä, mutta siinä senkin kirjavat nauhat ja höyhenet… ja punanen varakatto oli kädessä kun meillekin veneestä nousi. Enpä ollut iletä kättä pistää kun tuli tarjolle. Totta tuo niin lie sen maan tapoja, mutta kouholta tuo meistä näyttää. Enkä minä sitäkään älyä, miten se oli saanut ruumiinsakin puristetuksi keskipalkalta… ei se ole lonkkain yläpuolelta minun reittäni paksumpi koko ihminen. Ja jalatkin kuin varpusella pienet ja vaatekengissä…
Anna Liisa puhkesi vieläkin vähäväliä ihmettelyihin kuvaillessaan tuota outoa ilmiötä, joka oli heidän kulmalleen äkkiä ilmestynyt, eikä hän näyttänyt olevan varmana, oliko tuo tuommoinen lintu oikea elävä vai mikä lie. Eipä siltä, sanoi hän, että hän Loviisasta olisi tahtonut mitään pahaa sanoa, — mitäpä hänestä tiettiin siellä sydänmaalla —, vaan niin se oli näyttänyt kummalle. Ja käytöskin sillä oli sitä sorttia, ettei tuosta olisi juuri luullut paljo olevan sinne heidän kylän köyhiin ja huonosiin oloihin, ei siellä paljo merkitä moisilla häntäniekka hameilla eikä kovin ahtailla röijyillä, jos työssä mieli olla.
— No kuinka se Kaikkosen Heikki semmoisen otti?
— Ka hulluudessaan, nekö lie hatun höyhenet ja hameen rekuleet häikässeet. Mutta kyllä se niistä tarpeensa saa, kun nuotalle tulee lähtö taikka suoniityille heinään. Ja mihinkäpä se Loviisakaan ne komeutensa panee, kun ne kerta ovat ja niihin on siellä päässyt tottumaan. Siellä voivat olla Helsingissä hyvätkin ja siellä tuo olisi mahtanut Loviisakin olla omiaan, mutta mitäpä tuo minuun kuuluu missä se on.
Ei voinut Anna Liisan puheessa olla huomaamatta: huonosti salattua katkeruutta ja kateutta tuota kummaa, tulokasta kohtaan, vaikka hän vähäväliä kyllä huomautti, etteihän se häneen kuulu, miten mikin kouhottelee. Erityisesti tuo Loviisan seikka näytti häntä liikuttavan, sillä hän oli tuskin ääneti puolta virstaa kun taas alotti:
— Sattuikin se tänne juuri siihen aikaan, kun Kaikkosesta Olli, vanhempi veli, kuoli, eikä Heikkikään epäröinyt, vaan heti riensi vihille kun Loviisan näki. Yhden kai minulle tekee, vaan soma on ajatella, mikähän siitäkin pariskunnasta tulee. Sen jo arvaakin, ettei se lintu kauan malta pysyä siellä Kaikkosen mäellä, kun on kaupunkeihin tottunut… nyt jo kuuluu Ouluun kärttäneen, mutta eipähän tuosta lie tervalastin soutajaksi, tuommoisesta hintelosta…
Anna Liisa nytkäytti halveksivasti hartioitaan ja sylkäsi. Hetken kuluttua lisäsi hän niinkuin itsekseen:
— Minä se toki jo olen pariin kertaan lastiveneen soutanut Oulussa mutkin…