— Niillä oli oma mökki, vaan se paloi mennä kesänä ja silloin ne koko joukolla asettuivat tähän meidän pirttiin. Eipä tässä liikoja tiloja olisi ollut, vaan mihinkäpä nuo hätääntyneet hääti. Ja mies, — tuo Ollikainen tuossa juuri — oli kova työmies, tukkimies erinomainen ja elätti kyllä joukkonsa. Vaan sitten sairastui lavantautiin ja niinpä kävi kolkosti, ettei siitä enää elpynytkään. Tämä löi häneltä kylen puhki ja siitäkös märkäpesä on tullut. Mutta niin se onkin nyt puolessa vuodessa vienyt terveen miehen, ettei siitä enää ole muuta kuin tuommoinen jälki jälellä. Riettaan näköinen on sillä se sivunsa, madoissa…
— Eikö sitä ole hoidettu mitenkään?
— Kukapa sitä olisi osannut hoitaa ja millä? Julmalta tuo on tuntunut, mutta siihen se on saanut märätä. Katsokaa te.
Hän rupesi vetämään syrjälle likaista paitaa miehen kyleltä. Kauheata!
— Eikä mitenkään hoidettu, ei edes millään puhtaana pidetty?
— Milläpä sitä? Kuhmon apteekkiin on matkaa toistakymmentä peninkulmaa, ja jos sinne joku kulkija olisikin, niin millä rahalla sen rohdon ostaisi.
— Mutta sellainen rohto ei monta penniä maksa.
— Vaan kun ei ole penniä yhtään kuukausiin nähtykään, — tuskin lie koko kylässä.
Potilaan vaimo herahti itkemään.
— Vieläpä tässä olisi rohtojen saantiin kyetty, kun on päiväseltään aina niukuin naukuin jaksettu lapsilauman kanssa hengissä pysyä, siinä on ollut kykenemistä tarpeeksi. Jos hyviltä ihmisiltä on maitotilkan jaksanut sairaalle saada, muuta rohtoa ei.