— Tottapa teitä on kunta auttanut ja muut hätäavut?
— Muutenpa tässä olisi jo kuoltukin koko joukolla. Mutta kun en minäkään näiltä lapsilta ja sairaalta pääse sen vertaa liikkeelle, että aina saisi käydä kerjäämässäkään apua…, ei puhettakaan siitä että mihinkään työhön pääsisi. Kuinka kauan vielä kitunee tuokin raukka tuossa, ei se kyllä koskaan kostu.
Ei se kostu, kyllä sen näimme mekin. Mitenkä tahansa siinä ajattelikaan puolelle ja toiselle, niin täytyi huomata, ettei tuolla huonemiesperheellä ollut millään puolella yhtään mutkaa, jonka kautta se pääsisi puikahtamaan kurjuudestaan onnellisempiin oloihin. Armoleipä on katkerata, vaan kun sekään ei riitä….
— Ja tuo lapsiliuta söisi paljokin, jos saisi, säesti emäntä.
Kurjin oli kumminkin laita tuon kuolemaan tuomitun potilaan. Siinä täytyi hänen maata ja nähdä miten hänen omat lapsensa kärsivät nälkää ja kurjuutta ja nähdä miten hän itse joka päivä yhä enemmän suorastaan märkäni pois, miten viimeiset voimat loppuivat, ja kumminkin piti elää. Eikä minkäänlaista, mikä tuskia hetkeksikään lieventäisi. — Otimme taas puheeksi, että pitäisi Kuhmolaisten kirkkomiesten kautta hankkia apteekista jotakin rohtoa, vaikkapa vain karboolivettä haavan puhtaana pitämistä varten. Mies kuuli "karboolin" nimen ja elpyi siitä hetkeksi. Sen nimen oli hän ennenkin kuullut. Muuan kulkeva tukkilainen oli jo keväillä puhunut että kun olisi silläkään pestä. Yhtäkaikki siitä vielä kostuisikin, kun kerran tuo haava rupeaisi paranemaan…
Hän toivoi vielä miesraukka. Toivokoon vain, se ehkä vähänkään lievittää hänen kurjuuttaan. Mutta turhaan hän toivoi!
Nuo alastomat kakaratkin kuulivat isänsä puhuvan paranemisestaan ja keräysivät siihen pyylevinä kummissaan kuuntelemaan sitä pakinaa. Oli tuossakin ihmisen alkuja. Mikähän niistäkin raukoista vielä mahtaa tulla? Tulevatko jatkamaan vanhempainsa ylen, kovaa elämistä, vai paraneeko olo heillä maailman taipaleella?
Vaikeaksi kävi olo ummehtuneessa pirtissä, ja me lähdimme jatkamaan taivalta. Pistimme mennessämme kumminkin muutaman markan potilaan vaimon kouraan kehottaen häntä rohtoa hankkimaan, jos ei muun vuoksi niin rohkaistakseen sairasta. Ja jälestäkäsin oli hyvä mieli että senkään tulimme tehneeksi, sillä tuo kurjuuden kuva ei hevillä tahtonut hälvetä mielestä.