— Tuohon polveen sattui kaatuessani pahasti… miten lie jalka vääntynyt, oli tehdä miehelle ihan viimeiset kepposet, — niin selitti hän nyt kolttostaan, ojennellessaan koipeaan tulta kohden ja sujutellessaan edestakaisin jalkaansa. — Mutta kyllä se siitä taas vertyy, kun tässä nuotiolla yö levätään…
— Ja huomiseksi kai myrskykin asettuu.
— Tietysti asettuu… eihän hätä vielä ole tämän näköinen…
* * * * *
Huomenna matkaa jatkettiinkin. Vähän lyhenteli Hannu nyt päivätaipaleita, sovitti tiheämpään ruokailupaikat ja varoi tuiskulla lähtemästä suurille selille. Siten hän hyvin jaksoi taivalta tehdä ja liiat rasvat sulivat sillävälin kepeämmiksi. Pian siitä jouduttiin karjalaisten kyliin, joista taas veti teitä Vienan rannoille, — silloin oli Hannu jälleen varma ja taittumaton suksisankari, oli ylpeä kuninkaan lähetti, joka karkealla äänellä komenteli Karjalan miehiä oppaikseen ja heille kehui matkansa tärkeyttä. Ja kun pitkillä metsätaipaleilla pysähdyttiin nuotion ääreen, silloin hän väliin ikäänkuin lohduttikin nuorempaa toveriaan tarinoiden, että vaivalloistahan tämä matkanteko on, mutta on siitä vielä palkkakin valituille miehille.
— Eipä näiltä taipaleilta joka poika selviäisikään, tässä täytyy olla miehet taattua tekoa!
IV.
Palattuaan — alussa vuotta 1611 — lähettimatkaltaan Vienasta asusti Krankan Hannu viikkokausia Oulunsuussa, joutamatta kotijoellaan käymäänkään. Sillä häntä tarvittiin nyt joka päivä Oulun linnassa, siellä tapahtuvissa neuvotteluissa ja varusteluhommissa. Porvarit, jotka näkivät hänen monissa kiireissään viilettävän kaupungin ja linnan väliä, turkki auki ja vyö liehumassa, katselivat häntä kunnioituksella ja virkkoivat merkitsevästi toisilleen:
— Katsoppas Krankkalaista, siitä on tullut taas toimen mies!
— Ja ruunun mies!