Linnassa oleskeli näihin aikoihin jo Ruotsista tulleita sotaherroja, jotka valmistelivat kuninkaan sieltä tehtäväksi suunnittelemaa talviretkeä. Heille oli Vienassa käyneiden airuiden nyt yhä uudelleen ja juurta jaksain selitettävä sikäläiset tiet ja matkat, Karjalan puolen ja Valkeanmeren rannikon olot ja asutus, varustukset ja muonamahdollisuudet.
Hannu sai siten alituiseen olla äänessä, eikä hän pannutkaan kynttiläänsä vakan alle. Hän liikkui näissä herrain neuvonpidoissa kuin kala vedessä ja tekeytyi mahdollisimman tärkeäksi kertoessaan käynnistään ja huomioistaan Suur-Suman linnassa sekä retkestään Vienanmeren jään yli Solovetin saariluostariin, jonka rikkautta ja vaikutusvaltaa hän laajasti kuvasi. Hänen toverinsa, Paavo Oravainen, istui hänen puhuessaan enimmäkseen ääneti, joskus vain hän oikoi Hannun liian lennokkaita ja hyvätoivoisia tarinoita, — hänelle tuotti vaikeutta sekin, ettei hän osannut ruotsinkieltä, jota Hannu mitenkuten hallitsi. Herrat jättivätkin senvuoksi Paavon syrjään ja sen oivallettuaan läksi tämä käymään kotonaan Kemissä, kunnes aseretken aika läheni.
Sillä aseretki oli nyt kuninkaan käskystä heti tehtävä. Tosin ei Solovetin ovelan igumenin vastaus, jonka Hannu ylpeänä toi mukanaan, siihen aihetta antanut, siinä kun kieltäydyttiin tarjotusta sotilasavusta ja yleensä Ruotsin sekaantumisesta heidänpuoleisiin asioihin. Mutta tämä seikka jäi nyt sivuasiaksi, koko tuo kirjeenvaihto osoittautui pelkäksi tekosyyksi ja vanhan Kaarlo-kuninkaan varsinaisten valloitusaikomusten peittämiskeinoksi. "Lähtekää jo vihdoinkin sille retkelle Jumalan nimeen!", niin oli Kaarlo melkein kärsimättömästi kirjoittanut viimeisessäkin kirjeessään Erik Harelle.
Jokin määrä sotaväkeä olikin tehtävää retkeä varten jo saapunut Länsi-Pohjasta Oulun linnaan, samoin aseita, pyssyjä ja tykkejä, ja lisää odotettiin. Kuningas ei säästänyt apuvaroja, mutta monet valmistukset olivat silti vielä kesken. Oli hankittava retkikuntaa varten paitsi sotaväkeä, aseita ja muonaa, myöskin tuhatkunta pohjolaista suksimiestä, ja Krankan Hannun toimeksi jäi nyt viipymättä koota yksi, hänen komentoonsa jäävä, hiihtäjäosasto, — se tehtävä tuli hänelle kuin luonnostaan lankeavana.
Näissä toimissa se Hannu nyt liehui Oulun satamassa, puhutellen siellä käyviä maalaisia ja hankkien asiamiehiä eri pitäjiin. Lepoon hänellä ei ollut pitkän retkensä jälkeen aikaa, mutta eipä hän lepoa kaivannutkaan. Toimintaa, menoa, hyörinää, sitäpä oli hän jo kauan ikävöinyt — nyt hän sitä sai riittämään asti, eikä ollut hänellä enää pelkoa nuutumisesta kotipirtin pankolla!
Kotipitäjässään oli hänen kumminkin nyt pistäydyttävä noita suksimiehiä sieltäkin kerätäkseen, ja hän lähti eräänä päivänä, linnankirjuri matkassaan, ajamaan sinne, sekä sieltä vielä etelämpiin pitäjiin. Mutta kotiinsa Krankkalaan ei hän ehtinyt, eikä ikävöinytkään poiketa, hän vain kiirehti suoraan Voutilaan, jonne vanha Kaapro jo ajoissa oli kapulalla kutsunut miehiä pitäjän eri kulmilta. Kaukaa vain kuumotti Hannun ajaessa kotitalo ylempää jokiahteelta, harmajana ja matalana, ja hymähdellen hän sitä vieressään istuvalle kirjurille osoitti:
— Tuolla on Krankkala… pieni ja matala. Mutta kun näiltä retkiltä selvitään, niin tehdäänkin talo uusi ja uljas!
— Tähänkö samaan paikkaan?
— Tuskin… taikka kuinka nyt asiat kääntyvät…
Voutilassa olivat isäntämiehet, joille Kaapro etukäteen oli asian selvittänyt, jo pitäneet neuvottelua siitä suksimiesten otosta ja he olivat yleensä perin haluttomat koko tähän retkihommaan. Rasittavaa oli sotaväenotto ollut Pohjanmaalta viime vuosina muutenkin, päivätyöläisiä oli sieltä sen lisäksi viety paljon Oulun ja Kajaanin linnan rakennustöihin, ei olisi miehiä riittänyt uusille retkille. Vuodentulo oli ollut huono, maakunnassa oli köyhyys suuri, eikä senvuoksi sitä uutta veroakaan, jota voudin nyt oli kannettava retkeläisten muonaksi, mitenkään olisi jaksettu maksaa.