Hannu kuunteli sivulta papin kysymyksiä, naurahti hyväntahtoisesti hänen epäilyksilleen ja vastasi toisten puolesta:
— Pelkäät ehkä vienalaisten kostoretkeä tänne kirkollesi, muistelet entisiä vainonaikoja. Ne oli niitä aikoja, nyt ovat ajat toiset!
— Eikö viha ja vaino ole aina sama, virkahti pappi hiljaa. — Ja eikö se herätä aina samaa kostonhalua?
— Saattaa olla, mutta olot ovat nyt kuitenkin toiset, väitti Hannu. — Tässähän on teillä nyt Kajaanin uusi linnakin turvananne.
— Onhan se sekin…
— Ja toiseksi: Me emme nyt teekään mitään pikaista ryöstöretkeä Vienaan, me valloitamme sieltä nyt maat, linnat ja kaupungit ja jäämme sinne sitten pysyväisesti isännöimään, — karjalaisia emme sieltä laske tänne remuamaan. Tämä onkin näet paljon mahtavampi sotaretki kuin ne entiset, jolloin vain kahden puolen kostettiin.
Pappi vaikeni. Hän veti turkkinsa kiinnemmäs rinnalleen ja jätti kätensä sitten siihen hetkeksi ristiin, ikäänkuin siunaten, että tuo lupaus todella toteutuisi. Sillä liian hyvin hän tunsi, mitä jälkeä ne entiset sotavuodet olivat jättäneet tähän kaukaiseen rajapitäjään, eikä sen vuoksi Krankan Hannun varmuus saanut hävitetyksi huolenalaista ilmettä hänen kasvoiltaan, jotka hän taas suuntasi kuutamoiselle selälle.
Hannu oli sillävälin jo joutunut väittelyyn vieressään seisovan Juorkunan äijän kanssa. Tämä, joka monesti oli ollut mukana entisillä Vienan retkillä, ei oikein hyväksynyt Hannun papille antamaa kuvausta noista entisistä partioajoista. Hän päinvastoin piti niitä partioretkiä paljon miehekkäämpinä tätä nykyistä herrain komentoa.
— Nyt kuljetaan — väitti hän innolla — niin hitaastikin kuin etanat, syötetään ja lepäillään ehtimiseen, — mihin sillä tavalla keritään…? Niinpä juuri, kun on jalka- ja hevosväkeä ja kuormastoja matkassa. Silloin ennen puhallettiin suksilla tuulenviimana selkien ja rajasoiden yli ja iskettiin sitten salamana vainolaisten kyliin. Tulta oli pohkeissa — muistathan sinäkin, Hannu, kuinka Vesaisen kanssa tunturien yli potkaistiin Jäämeren rannalle ja Petsamoon, — se oli kuin laukaus!
— Kuinka en muistaisi, olinhan siellä minäkin, ei vain Vesainen, vastasi Hannu vähän nyrpeissään. — Mutta se oli kuitenkin pientä ryöstöhommaa tämän nykyisen retken rinnalla. Perillä piti kirveillä särkeä luostarin portti, — nyt ammumme tykeillä mäsäksi portit ja pielet, linnat ja luostarit! Suotta vain aina niitä vanhoja retkiä kehutaan!