— Suottako lie, intti Juorkuna, — mieleen ne vain ovat jääneet miesten töinä. Sekin karkaus Kannanlahteen, — ei tienneet praasnikanpitäjät tuontaivaallista…!
— Tultiin kuin varkaat yöllä — kestääpä sitä nyt vuosikymmeniä kerskua! Nyt kuljetaan avoimeen taisteluun valtakunnan puolesta…
Vielä rupesi Juorkuna siihenkin jotakin väittämään, mutta suksimiesten parvesta ylempää törmältä kuului samassa iloinen huudahdus. He olivat vihdoinkin kaukaa Oulunjärven aavalta selältä keksineet tumman haahmotuksen ja he viittailivat nyt sinne vilkkaasti, kertoen pyöreäsilmäiselle papille, että sieltä se nyt sotaherrain johtama pääjoukko tulee.
Valkoiselle, välkkyvälle aavikolle noussut tumma viiru kävi vähinerin selvemmäksi. Se muodostui kuutamossa katselevain silmiin pitkäksi, luikertelevaksi jonoksi, jonka toinen pää kasvoi ja läheni, toisen yhä salaperäisesti peittyessä hämärään etäisyyteen, mistä säijettä lappoi ihan loppumattomiin. Hetken kuluttua erottivat katsojat jo etujoukkona kulkevat ratsumiehet, jotka peräkkäin karauttivat kapeaa tietä pitkin, sekä niiden perässä päällikköjen matkareslat ynnä jalkamiesten pitkän, hytkyvän piste jonon, — kuormasto upposi vielä epäselvänä kaukaiseen hämärään.
— Siinä on sinulle sanankuulijoita huomiseen pääsiäiskirkkoon, veisteli Hannu papille, joka ääneti katseli tuota lähestyvää raitoa.
Pappi ei vastannut. Vasta hetken kuluttua hän kuin itsekseen huoahti:
— Koko tuo raito lähtee siis nyt sotimaan karjalaisten kyläpahaisiin! — Hänen arkiaivonsa eivät voineet tämän sodan tarpeellisuutta oivaltaa.
— Niin, eikä niitä ole liikaakaan, selitti Hannu. — Mutta katso, herrat ajavat jo muista edelle, riennetäänpä heitä tuvalle vastaanottamaan. Onko kylpy valmis linnanherralle, — hyvä! Entä oluttynnyrisi, joko se on tuvassa, — hyvä! Ja sitten vain liharokka kuumana pöytään!
Hetken kuluttua rupesi jo myllerrys käymään salokirkon hiljaisella mäellä, uupuneiden retkeläisten koettaessa löytää itselleen ja märiksi ajetuille hevosilleen suojaa pienestä kylästä. Päällikköjen reslat pysähtyivät pappilaan ja siinä autteli Hannu kontettuneita herroja esiin vällyjen välistä. Käskynhaltija Erik Hare kysyi heti ensi sanoikseen tietä saunaan ja käski tuoda sinne itselleen kuumaa olutta. Vaikeasti vääntäytyi susiturkkiinsa kietoutunut, pitkäviiksinen ylipäällikkö reestä ja jäi sitten kankein raajoin seisomaan pihalle, tohautti sieramiinsa ja aivasti. Koko päivän reessäolosta oli hänen ruumiinsa aivan puutunut, jalat eivät tahtoneet totella häntä ollenkaan ja tuikeasti katsellen toisesta reestä noussutta, pörröpartaista irlantilaista silmiin, virkkoi hän tälle käheänä:
— Sakramento! — enpä luullut laitaa löytyvänkään tälle merelle, — eiköhän tämä olekin jo Jäämeri! Oletko sinä ennen ollut tällaisella sotaretkellä?