Irlantilainen yski ja vastaili:
— Ensikertalainen olen minäkin pohjoisnapaa valloittamaan, — kautta anoppini sielun! Mutta mikäs tässä, — valmis olen valloittamaan vaikka jääkarhujen valtakunnan. Kun vain ystäväni hollantilainen tulisi mukaan, mutta hän on jo tänään monta kertaa uhannut palata takaisin.
— Missä hän nyt viipyy?
— Etkö kuule hänen ääntään tuolta törmän alta. Hän koettaa ilmeisesti karkeilla kirouksillaan purkaa tämän lumisen rinteen, saadakseen tykkikuormansa mäen päälle, — mies on julmistunut!
— Eipä suotta. Per bacco, kauanko tätä matkantekoa vielä kestääkään, kysyi Stuart nyt Hannun puoleen kääntyen.
— Kestää tätä vielä, — vasta ollaan alussa, vastaili Hannu, taluttaen kangistunutta esimiestään tupaa kohden. Hän ei enää pelännyt herrain peruutuvan retkeltään ja uskalsi nyt senvuoksi puhua asiat puhki.
— Hauska alku, hauska alku, hörötti yskivä irlantilainen leveästi nauraen. — Minkälainen lie loppu!
Ylipäällikköä ei naurattanut. Tuvan ovelle tultuaan pysähtyi hän vielä katsomaan talon kupeitse alas rinteelle, mistä mölinää ja sadatuksia yhä kuului. Raskaat tykkireet olivat ajaneet kiinni törmän alle ahtautuneeseen kinokseen, ne siinä kapealla tiellä kallistuivat, kaatuilivat ja upposivat, eivätkä uupuneet hevoset jaksaneet saada niitä mäelle. Hollantilainen tykkimestari karjui kolmella kielellä: kirosi suomeksi — sen verran oli hän jo maan kieltä oppinut, — vannoi ruotsiksi pyörähtävänsä tästä paikasta takaisin ja voihki surkeasti kohtaloaan omalla äidinkielellään. Stuartin kävi häntä sääli ja hän virkkoi Hannulle:
— Menkäähän te suksimiehet sinne auttamaan tykkikuormia törmälle.
— Heti, vastasi Hannu, mutta huusi samassa tuvan kynnykseltä hämärälle pihalle: