— Paavo hoi, Paavo Niilonpoika! Meneppäs törmän alle miesten kanssa tykkikuormia koholla pitämään…!
Itse hän, lohdutellen nuorta, hienoihoista Antti Harea, joka väitti posken piloille paleltuneen, astui tupaan turkkiaan riisumaan. Sitä tehdessään katseli hän jo itselleen paikkaa pappilan pöydässä, jonka ääreen nälistyneet herrat nahkakuoristaan selviydyttyään hyökkäsivät aterioimaan ja johon vierasmäärästä ihan tyrmistyneet talon naiset juuri kantoivat höyryäviä pahkakuppeja.
Hyvä oli menekki pääsiäislampaalla ja sitä pureskelevain porina täytti pian pappilan matalan tuvan, jonka tervastuli liedeltä valaisi. Mutta pimennossa lieden kupeella seisoi talon isäntä, Oulunjärven kirkkoherra itse, pystykorva vieressään, ja katseli suurin, huolenalaisin silmin tätä tuvassaan harvinaista pääsiäisateriaa, yhä mielessään aprikoiden, mitähän kostoa tästä uudesta sodasta taas kasvaa hänen köyhälle seurakuntaraukalleen.
VII.
Kajaanin uudessa linnassa ei Stuartin retkikunta kauan vieraillut. Tuota aution korpimaan keskeiseen Vuohenkikoskeen perustettua saarilinnaa näet vasta parhaillaan rakennettiin ja varustettiin kiireellä vastaisten tapahtumain varalle. Siellä kuhisi paljon päivätyön tekijöitä Pohjanmaan kaikista pitäjistä ja kun mainittavaa asutusta ei vielä ollut muodostunut tuon kolkon ja yksinäisen erämaan etuvarustuksen liepeille, ei siellä ollut riittävää majapaikkaakaan lukuisille vieraille.
Retkikunta painoi sen vuoksi yhtä päätä yhä kauemmas itään päin suuria selkiä pitkin ja jylhien kankaiden poikki, missä tie oli umpeen raivattava. Järviseuduissa ja jokien jäällä kävi matkanteko helpommin, suuret vaikeudet alkoivat vasta, kun jouduttiin Maanselälle ja oli puhkaistava sen peninkulmanmittaiset, sakeat ylänkömetsät. Siellä ei kuormastoaan kuljettava sotajoukko paljon päivää kohti taivalta tehnyt, sillä ehtimiseen oli pysähdyttävä avaamaan rakoa aarnioon, kaatamaan puita ja lapioimaan kinoksia loivemmiksi. Suksi- ja jalkamiesten oli kuljettava edellä tietä tekemässä, ennenkuin ratsu- ja rekiväki pääsi päkähtämäänkään.
Monesti oli tällaiseen taivallukseen tottumattomani sotaherrain maltti kokonaan katketa. Tuskaksi kävi heille päiväkaudet vaappua kaatuvissa resloissa, kolkkoa oli heidän viettää yönsä metsissä nuotioiden ääressä, missä toinen kylki paleltui kun toinen paistui, eikä ollut lumeen pystytetyistä kangasteltoistakaan suurta suojaa.
Monipäiväisten ponnistusten jälkeen jouduttiin vihdoin siihen Maanselän harjulle, johon valtakuntain raja puolentoista vuosikymmentä sitten oli avattu. Etujoukko oli jo ehtinyt kappaleen matkaa sen raja-aukon ohi tiheään murrosmetsään, johon se koetti tehdä tietä. Ryske kävi, kun siinä petäjiä kaadettiin ja rakennettiin tuepuita viettävään kinokseen. Huutaen siellä tiemiehet toisiaan neuvoivat ja heidän takanaan mölisi ratsuväki, jonka uupuneet hevoset upposivat mahaa myöten lumeen. Kuormanajajat kiroilivat tuskastuneina, turhaan kutsuen jalkamiehiä nostamaan kaatuneita kuormiaan lumihaudoista… Oli syntynyt täydellinen ruuhka, joka aiheutti yleisen sekasorron. Perästä tulijat haukkuivat pysähtyneitä, — moninkertaisesta mylvinästä kajahti erämaan metsä laajalla alalla.
Murroksella komenteli Krankan Hannu, suksillaan seisten, tienraivaajia. Hän oli huutanut äänensä käheäksi, saamatta silti mitään järjestystä aikaan, ja herkesi nyt yhtäkkiä äänettömäksi. Hänen lähettyvillään huppelehti Juorkuna vyötään myöten kinoksessa, hakaten poikki keskitiellä kasvavaa närettä, ja sen kaadettuaan rämäytti hän yhtäkkiä iloisen naurun.
— Mitä vietävää sinä siinä vielä naurat, ärjäsi Hannu lopen kiusautuneena. — Hä?