— Sitä vain, että mikset sinä enää huuda, Hannu.
— Huutavathan muut, eikä tähän näy tie huutamalla aukenevankaan.
— Mutta komealta se kaikuu, kuulehan! — kehui Juorkuna taas suksilleen kavuten. — Tämä melu raikuu kauas. Jos vain näillä mailla liikkuu yhtään erämiestä tai laukunkantajaa, niin jo varmasti he tästä äänestä ymmärtävät, mitä väkeä me olemme.
— Niin, sotainen on ääni, myönsi Hannu.
— Se saattaa pian kuulua Karjalaan asti. Mutta meidän joukko ei vain kiirettä pidä!
Siihen hiihti silloin takajoukosta muuan länsipohjalaisen voudin komennossa oleva suksimies ja tämä nyt kertoi, Hannun ja Juorkunan keskusteluun yhtyen, ettei erityistä kiirettä pidetä tänäänkään. On käsketty tässä riisua hevoset ja tehdä nuotiot.
— Nytkö jo puolilta päivin yönuotiot? ihmetteli Hannu.
— Niin. Jalkaväki pannaan kuulemma iltayöstä tietä tekemään, että herrat, kuormat ja ryttärit pääsisivät huomenna mukavasti eteenpäin ajamaan.
— Soo, — jo on tainnut jälkijoukko levolle ruveta?
— Siellä nyt rankaisia pystytetään ja tulia tehdään. Ja sinut, Hannu, kutsui ylipäällikkö telttaansa, sitä sanaa juuri lähdinkin tuomaan.