— Joko siellä minua taas tarvitaan…!
Hannu oikaisi kallokkaanvartensa ja kiinnitti tiukemmalle peskinsä vyön, lähtien sitten hiihtämään taapäin meluavain miesjoukkojen välitse. Usein hänet taipaleen varrella jo näinikään oli kutsuttu päälliköille neuvoja antamaan, kun tiellä vastuksia sattui, eikä häntä siellä aina suinkaan oltu kovin ystävällisesti kohdeltu. Verkalleen ja kuin aristellen Hannu sen vuoksi sinne nytkin hiihti.
Ylipäällikön teltta oli pystytetty juuri siihen raja-aukealle, jonka ohi etujoukko äsken oli kulkenut. Sen edessä paloi jo roima hirsituli, jonka ääressä sotaherrat parastaikaa jäseniään lämmittivät. Siinä kuuli Hannu heti tämänpäiväisen pysähtymisen syyn. Kun Erik Haren matkaresla oli ehtinyt raja-aukealle, oli hän käskenyt kuskinsa seisottaa hevosen ja huutanut edessään ajavalle ylipäällikölle, että juuri tästä paikasta hän palaa takaisin. Hänellä oli nimittäin kuninkaalta määräys seurata retkikuntaa rajalle asti ja siitä palata takaisin maakuntaansa hoitamaan. Ja enemmittä selityksittä oli silloin Oulun linnanherra noussut reestään hyvästelläkseen matkaansa jatkavaa retkikuntaa.
Alakuloisina olivat toiset sotaherrat kuulleet tämän Erik Haren päättävän ilmoituksen, tuntien jäävänsä vielä entistään turvattomammiksi näillä jylhillä erämailla ja kadehtien sieltä pois pääsevän toverinsa onnea. Tämän välikohtauksen johdosta — ja koska ruuhkan vuoksi matkanteko kävi kovin hitaaksi, ennenkuin tietä oli avattu, — päätti Anders Stuart antaa pääjoukkonsa jo tehdä yönuotiot rajalle ja teltassaan illan kuluksi viettää pienen erojuhlan lähtevälle toverille.
Viimemainittua tarkoitusta varten kuumennettiin nyt kattiloita ylipäällikön nuotiolla ja hänen telttaansa kuormastosta kannetuista nassakoista lyötiin tapit auki. Hetken kuluttua istuivat sotaherrat siellä havupatjoilla, edessään lämmittävä nuotio, ja maistelivat suurista tinasarkoista vielä lämmittävämpää Ranskan viiniä, ja he tunsivat olonsa taas siedettäväksi. Sillä suloisesti sulatteli siinä kuumennettu neste heidän sekä kangistuneita raajojaan että mataloina asuneita mieliään, ja kielenkin kanta, joka pitkällä taipaleella, miesten yksin reessään murjottaessa, oli kangistunut, laukesi taas liukkaammin liikkumaan. Veri kävi kihahtamaan. Juotiin poislähtevän maaherran maljat, juotiin hänen mukanaan lähetettäväin kotiterveisien maljat, juotiin sen vanhan rajan malja, jolla juuri lepäiltiin, ja sen uuden, jota juuri oltiin lähdössä tekemään. Itse sotaretken maljat, sen voiton ja menestyksen maljat, ne juotiin moneenkin kertaan.
Hannullekin siten taas herrain piirissä sarkka tarjottiin ja reipastuvin mielin siemaili hän syvältä rohkaisevaa juomaa. Mieliala oli näet nuotion edessä aluksi sovinnollinen ja hilpeä; leikiksi lyötiin matkan vaivat ja vastukset ja remakasti naurettiin yhtä paljon irlantilaisen kapteenin alistuvalle tyytyväisyydelle kuin hollantilaisen tykkimestarin happamalle tyytymättömyydelle. Mutta illan kuluessa, kun päät täyttyivät ja kävivät raskaiksi, palasivat taas mieleen tämän sietämättömän erämaanvaelluksen synkemmät puolet sekä kaikkien toivoton mieliala sen johdosta, ettei voitu käsittää, milloin ja miten tämä surkeus oli päättyvä. Taas lenteli teltanaukolla karvaita letkauksia, pohjia myöten ärtyneistä mielistä rupesi pursuamaan kiukkua koko tätä mieletöntä sotaretkeä kohtaan, ja päämiehet syyttelivät pisteliäästi toisiaan sen toimeenpanosta. Ja annappas ollakaan, nuo sankasti satelevat syytökset kohdistuivat pian taas Krankan Hannuun, joka oli ainoa näiden matkojen tuntija ja jonka väitettiin väärillä tiedoilla pimittäneen esimiehensä.
— Sinä kehuit matkaa mahdolliseksi ja teitä siedettäviksi, — näytäppäs nyt ne tiesi! torasi ruotsalainen jalkaväen päällikkö suuttumuksesta ja viinistä tulistuneena.
— Niin, vakuutitpa vielä, että kyllä tästä tykkikuormatkin kulkevat, säesti synkkä hollantilainen, kasvoiltaan aivan tummanruskeana, ja hän näytti tahtovan iskeä raskaan tinaisen sarkkansa Hannun päälakeen. — Nostappa nyt ne kuormat tuolta lumihaudoista, nosta pian!
Hannu koetti puolustautua, väittäen vain sanoneensa, että kyllä tämän taipaleen kuormillakin pääsee, — päästy on ennenkin!
— Pääsee, näet itse, miten pääsee! tiukkaili siihen tuima ylipäällikkökin.