Aseettomat herrat auttoivat hekin minkä kykenivät soturitovereitaan Hannua höyhentämään, sillä tämä matkanteko oli heille jo ruvennut käymään liian raskaaksi rangaistukseksi. Tulkki vakuutti mukanaolonsa aivan tarpeettomaksi, koska ilmeisesti ei tässä erämaassa koskaan ehditä niin pitkälle, että hänen kielitaitoaan tarvittaisiin. Sillä sitä ennen on joko palattava takaisin taikka ollaan kaikin haudattuja erämaan kinoksiin. Oli toki onni, veisteli hän happamasti, että retkikunnalla oli pappi mukanaan, joka lopuksi sentään voi heidän ruumiinsa siunata. Jonka johdosta taas irvisilmä irlantilainen, jonka naama nyt oli aivan yhtä punainen kuin hänen pörröinen poskipartansa, kysyi, kuka sitten lopuksi siunaa pappiraukan ruumiin… Mutta pappia ei tämä tulevaisuudenunelma miellyttänyt, hän ryki, ryyppäsi ja vakuutti kautta anoppinsa autuuden — minkä hän oli irlantilaiselta oppinut, — että tämä ulkona öihtiminen ja reslaelämä oli kaikkein ensiksi avaava juuri hänelle haudan.
— Sinun teki itsesi mieli tänne retkeilemään, sen näin heti, ilmiantoi nyt vallan vakavissaan Hannun puoleen kääntyen Antti Hare, jolla oli hienohipiäiset poskensa paksussa lampaanrasvassa ja joka hautoi paleltuneiksi väittämiään jalkojaan nahkapussissa. — Siksi houkuttelit meidät tänne korpeen kuolemaan, vanha kettu! Mutta kohtuulliseksi jääpi siitä kunniasi.
— Eihän tässä toki vielä olla surman suussa, koetti Hannu inttää, ja viitaten sarkkoihin ja nassakoihin yritti hän lyödä leikiksi koko asian. — Kun on mukana tällaiset eväät…
— Vai eväät! kiivaili siihen nuori luutnantti. — Tiedätkö mitä muonamestari niistä sanoo? Ruokavarat hupenevat arveluttavasti, kertoo hän, voutiroistokaan kun ei niitä meille edes kuukaudeksi toimittanut. Annappas kun ne kesken loppuvat, mitä pureskelee silloin tämä tuhantinen miesjoukko. Hä?
— Niin, mitenkäs käy silloin, tiukkailivat toisetkin herrat, — mitäs syöt itsekin, sinä ovela opas?
Hannulla rupesivat siinä nyt todella korvat kuumenemaan ja hänen täytyi tiheään kallistaa kannua, säilyttääkseen mielenrohkeutensa, — eipähän siinä tiennyt, mikä hurjuus saattoi lentää vihasta kiihoittuneiden herrain päähän. He olivat nyt kerta kaikkiaan valinneet hänet syntipukikseen… No, ehkä siihen saattoi olla kipene syytäkin… eihän hän näitä kaikkia vaikeuksia ollut tullut ennakolta niin ihan tarkkaan kertoneeksi… Mutta eihän kaikkea oltu häneltä kyseltykään… eikähän hän ollut tätä retkeä toimeenpannut. Sanan rakoa saatuaan kävi hän kuitenkin herroja lohduttamaan, että kyllä tästä vielä matkat paranevat, jahka päästään alavammille maille, järviä pitkin käy sitten taas taipaleen teko liukkaammin. Hiukan hellittikin silloin herrain kiukku, ja he takertuivat vähitellen taas muihin tarinoihin. Mutta ilkeältä tuntui Hannusta nyt sittenkin istua näiden nälvijäin piirissä heidän sylkypaikkanaan. Ja kun itse ylipäällikkö tuokion kuluttua tuikean näköisenä kutsui hänet syrjemmäs puheilleen, niin jopa rupesi Hannulla ihan turpa pyörimään.
Mutta aivan vaarallista laatua ei toki vielä ollut ylikomentajan asia. Hän vain ilmoitti oikeastaan kutsuneensa Hannun telttaansa antaakseen hänelle uuden tehtävän. Kun ruokavarat rupeavat loppumaan, on ajoissa huoli pidettävä, että niitä edes matkan jatkuessa on saatavissa niistä karjalaiskylistä, joiden läpi kulku käy. Siksi on Hannun nyt etukäteen hiihdettävä noin sadan miehen kanssa lähimpiin kyliin ja sitten yhä edemmäs ottamaan niistä takavarikkoon ja talteen kaikki ruokavarat, mitä väestöllä on. Hän saa niistä luvata maksunkin ja tulee hänen muuten kohdella väestöä siivosti, mutta jos se vastarintaan ryhtyy, on hänen se heti masennettava.
— Eivät pitkään motkota, vastasi Hannu taas varmempana ja iloisena, kun hänelle tällainen uusi luottamustoimi annettiin. — Emmekä me ilman evästä jää!
— Mutta varo, etteivät he sinua petä ja ettet sinä petä meitä, — silloin sinun huonosti käy!
— Tunnetaan ne jo karjalaisten metkut, kehäsi Hannu hyvillään. — Aamullako jo lähdemme hiihtämään?