— Hiljaa siellä, että tässä toisetkin saavat levon!
Hän ei sanonut "vanhemmat", sillä hän vältti sitä sanaa missä suinkin sopi. Mutta hänen käskynsä tepsi: Äänetön kuin hauta oli kohta seesjärveläisen suuri, miestentäytinen tupa.
XI.
Jäänlähdön aikaan keräsi pohjolaisten retkikunta suuren Seesjärven rantakyläin nuotta- ja jokivenheet ja niillä läksi se, — heittäen suksensa karjalaisille kestityspalkaksi — heti vesien auettua solumaan tulvivaa Sekehenjokea alaspäin. Verkalleen teki taivalta tuo parinkymmenen venheen retkikunta, vieraillen jokivarren kylissä ja säälien niistä aluksiinsa evästä ja saalista. Aivan pitkään ei Krankan Hannu kuitenkaan enää malttanut kylissä viipyä, vaan kiirehti hän kulkuaan sitä enemmän, kuta lähemmäs jouduttiin Uikurijärveä ja siitä laskevia koskisia virtoja, kiirehti "tärkeämpiä tehtäviä" kohden, kuten hän usein salaperäisesti kehui.
— Mitä tärkeitä ne sitten ovat, eikö tässä retkessä ole tehtävätä kylliksi, kysyi muuanna aamuna Oravaisen Paavo, kun, miesten mielestä kesken kestien, laskeuduttiin erään karjalaiskylän rantaan, missä yövahdit vartioivat keihäskeulaisia, saaliskuormaisia venheitä.
— Onhan tätä tässäkin, vastasi Hannu harvakseen. — Mutta on meidän kuitenkin retkellämme aikaansaatava jotakin näkyvämpää ja pysyvämpääkin, josta vielä vastakin puhutaan.
— Mietitkö kiertää vielä Vienan selkien kautta Kemijoen suulle ja sitä reittiä kotipuoleen? kysyi Juorkuna, joka ennenvanhaan oli tehnyt tällaisenkin retken Iijoen latvoille.
— Ehkäpä niinkin…
— Siksikö suuntamme käy näin koillista kohti, kun muuten jo tuntuisi olevan länteen painuttava, arvaili Kuiva-Erkki, joka usein oli ihmetellyt sitä ilmansuuntaa, minne venheiden kaarevat kokat yhä tähtäilivät.
— Niin, mutkan kautta olen aikonut kotiin palata, ilmoitti Hannu ylimalkaisesti. — Ja sen mutkan varrella vielä jotakin yrittää, — meillä on pitkä soutu edessä!