Ja ikäänkuin teolla kiirettään todistaakseen istahti hän etummaisen venheen perään ohjaamaan haahtikuntaansa yhä kauemmas koilliseen.
Monessa paikassa tuli kuitenkin vielä viivytystä. Kovimmat kosket täytyi köysillä laskea, kun ei luotettu vieraisiin laskumiehiin. Ja suurilla, saaririkkailla selillä jouduttiin väliin vinoonkin soutamaan, — silloin jäi Oravaisen asiaksi käydä tutkimaan, mistä vedet alaspäin vetivät. Kevät oli siten jo muuttunut kesäksi, kun Uikujoki vähitellen laajeni suistoaan kohden. Vihdoin laski venekunta eräänä lämpöisenä suvipäivänä Sorokan pokostan ohi, joka vielä näytti olevan autiona Hannun suksimiesten sinne keväillä tekemän muonamatkan jäliltä, Vienanmeren väljään lahteen.
Kirkas oli lahden selkä tuona kesäkuun päivänä ja kauniina kukoistivat lehtevät rannat. Vesakoihin oli vasta puhjennut nuori lehti ja nurmet heloittivat vehmaan vihreinä, — ne ikäänkuin houkuttelivat soutajia useammin rannalle lepäämään. Mutta Hannu ei suvainnut nyt tiheitä päivälepoja, hän laski lahtia pitkin ja lehtevän saariston ohi yhtä painoa ulommas, — ja siinä oli silloin, keskipäivän kimalluttama, edessä laidaton selkä, Vienan kuuluisa ulappa. Miehet katselivat sitä ihastellen; useimmat heistä sen nyt ensi kerran näkivät. Mutta he katselivat samalla kummissaan matkan jatkuvaa suuntaa. Miksi lasketaan aina vain ulapalle, miksei jo käännytä merenrantaa myöten Kemin suuta kohden, miksei poiketa verottamaan rannikon kauppakyliä? Mutta varmasti piti Hannu suuntansa. Hän oli sen jo matkan varrella miettinyt ja tiedustellut, eikä nyt epäillyt.
Vasta kun merta oli soudettu niin runsas rupeama, että rannikko oli taakse häipynyt, ja kun valoisa sydänyö oli nukuttu selällisen saaren rannalla, rupesi retkeläisille selviämään, minne nyt matka piti. Kaukaa koillisen taivaalta kävi näet kuumottamaan jotakin helakan valkoista, joka nousevan päivän kilossa ihan silmiä häikäisi. Ja kun päivä oli puolelle ehtinyt, kimmelsi jo valkoviivan yläpuolelta kuin kultaisia tähtiä… Silloin miehet oivalsivat, että retki kävi nyt Solovetin luostarisaareen, jonka valkoisista rakennuksista ja kullatuista kirkonkuvuista he lapsuudestaan asti olivat kuulleet niin monia, satumaisia kertomuksia. Samassa miesten jännitys purkausi kymmeniin kysymyksiin, joita Hannulle sateli kaikista aluksista.
— Monasteriako mennään nyt valloittamaan?
— Vaiko verottamaan vain?
— Riittääkö siihen joukkomme, siellä pidetään usein sotaväkeä?
— Yritetään, vastasi Hannu tyynesti ja varmasti, tähystellen kiinteästi noita kiiltäviä tähtiä, jotka hän niin hyvästi muisti nuoruutensa päiviltä, jolloin hän eräänä myrskyisenä aamuna Vesaisen rinnalla seisten oli niitä katsellut Hanhisaaren korkealta laelta. Silloin oli valkosaari jäänyt valloittamatta, nyt oli tehtävä toinen yritys ja suoritettava se, mikä silloin jäi kesken! Hän istui siinä pinnaltaan tyynenä, mutta hänen kyntensä kouristivat huoparinta ja hänen rintansa aaltoili mekon alla. Vasta kotvan kuluttua hän miehilleen ikäänkuin selitykseksi lisäsi:
— Kävin Paavon kanssa talvella viemässä tuohon luostariin kuninkaan kirjeen ja tarjouksen. Silloin se hylättiin, — nyt käymme miesjoukolla kysäsemässä, hyväksytäänkö se nyt!
Miehet soutivat ääneti, punniten johtajansa rohkeaa hanketta. Se heitä viehätti ja innostikin, — olivathan he luostarisaaren rikkaudesta ja loistosta kuulleet niin paljon tarinoita, ja sen vuoksi heidän aironvetojaan kannusti ajatus päästä sitä nyt itse näkemään. Mutta samalla se heitä arveluttikin noiden samojen kertomusten ja entisten kokemusten nojalla.