— Sillä paikalla on pyhän maine, virkahti tuokion kuluttua Kokon Pertti, jonka lapsuusmuistoihin liittyivät sadut vienansaarelaisten ihmeitätekevästä voimasta. — Sille mantereelle ei ole meikäläisten partiojoukkojen onnistunut koskaan nousta.
— Juuri siksi sinne nyt noustaankin, huudahti Hannu intomieltään kauemmin hillitsemättä. — Ehkä sen pyhyyden kestämme ja ehkä jää tästä meidän käynnistä elämään pysyvämpi maine kuin niistä entisistä yrityksistä.
Siinä oli juuri Hannun kauan salaaman hankkeen ydin ja virike: Nyt pitää iskeä isku, joka siirtää siimekseen kaikki nuo vanhat, satujen kultaamat partiomatkat ja korvaa keväisenkin Suman-retken nolouden, — lie lempo, ellei joskus vielä tästäkin sounnista lauluja pajateta ometoissa ja nuottavenheissä!
Suuri, selällinen manner läheni lähenemistään ja pian kuvastui sen ylängöltä selvänä hurskasten miesten muureilla ympäröity koti. Vähän sivummalla luostariylängöltä oli maahan pistävä lahti ja sitä kohden ohjasi Hannu nyt venekuntansa. Ja intonsa kerran ilmaistuaan jatkoi hän, koko ruumiinsa voimalla huoparimia painellessaan, hehkuvalla äänellä:
— Mikäpä pidättäisi meitä tälle saarelle nousemasta ja sitä valtaamasta, jos vain lie meissä miehissä miehuutta. Liikutaan siivosti, jos meille siivoja ollaan, otetaan vain venheisiin riittämään asti niitä kiiltäviä aarteita, joita ei karjalaiskylistä löydetty, ja viedään ne kotiin näytteiksi käynnistämme. Mutta jos siellä vastarintaan käydään, niin silloin, pojat, tapellaan, — olen minä ennenkin ollut vallitettua luostaria valloittamassa…
— Oltiinhan Petsamossa, muisteli Juorkuna. — Ja tämänkin kirkkosaaren olet jo nähnyt?
— Talvella pikimmältään. Nyt katsotaan tarkempaan!
Oli siinä lahden rannalla venheitä muitakin, pyhissäkävijäin venheitä suuren sisämeren kaikilta kulmilta. Mutta pohjalaisten valtainen sountikunta oli kuitenkin jo tullessaan herättänyt saaren isäntäin huomion ja huolen. Hätäilevää juoksua näkyi luostarimäellä ja kun Hannun miehet, jätettyään vartijat venheilleen, olivat nousemassa leveänä keihäsrintamana törmälle, niin jo saapui heidän luokseen luostarin päällikön lähettäminä muutamia karjalaisia munkkeja, jotka kantoivat rantaan raudoitettua arkkua, — lepyttäjäisiä ja vieraslahjoja pitkänmatkalaisille. Ja kauniisti tuojat anoivat, että Hannu miehineen rauhassa palaisi takaisin:
— Meillä on tuolla muurien sisässä sotaväkeä turvaksemme ja lisää on tulossa, niin käski pääpappi teille sanoa. Mutta hän ei tahdo verta vuodatettavan pyhällä saarellaan, siksi pyytää hän teitä sovinnolla lähtemään.
Ja he napsuttivat auki arkun kannen, väläyttäen näkyviin sen hopeiset sisällöt. Mutta Hannu vastasi ilkkuen: