— Tätä messua kai kuunnellaan, vastasi Kuiva-Erkki, koettaen tekeytyä ivalliseksi, mutta hänkin paikaltaan päkähtämättä.
Hannu kuuli ne moittivat kuiskeet, katsoi neuvottomana miehiään ja koetti taas karaista luontonsa sekä karistaa kurkkunsa kirkkaammaksi. Keihästään heiluttaen hän huusi:
— Ei auta nyt luku eikä laulu, pois portin edestä, te mustat miehet…
Hänen äänensä hukkui kuitenkin tuohon yhä paisuvaan lauluun, jota kirkonkellot muurin sisäpuolelta säestivät. Portti oli rukoilijain takana kiinni, mutta Hannu oivalsi, että sitä oli nyt hyökättävä avaamaan, jos mieli perille päästä. Ja hän koetti messun yli karjasta miehilleen:
— Viskatkaa laulajat syrjään ja sitten portille! Miehet jo liikahtivatkin, astuivat kohti ja ryhtyivät käsipuolesta kiskomaan syrjään pitkäpartaisia pappeja. Mutta nämä vain jököttivät polvillaan ja korottivat yhäkin laulavan äänensä, niin että se juhlallisena, läpitunkevana, soi yli mäen, hukuttaen pauhuunsa partiolaisten kiroukset. Keihäsmiehiltä heltisi ote eikä Hannukaan voinut heitä kovemmin komentaa, sillä luonto esti häntä itseäänkin käymästä messuajiin käsiksi, — eihän hän olisi kotonakaan voinut rynnätä rukoilevaa pappia repimään…
Mutta samalla hän tunsi, että tässä menee valloitus vikaan, tässä on nyt jotakin lumottua… Hänenhän olisi toki ollut innostettava joukkonsa ryntäämään, — kun hän ei sitä tehnyt, niin kaikki lamausi! Melkein hätääntyneenä katseli hän ympärilleen, missä partiomiehet seisoivat hänen rinnallaan kirveet valmiina porttia särkemään, mutta portille asti pääsemättä.
Hannu pyyhki hikeä naapukkansa alta — kovin noloa siinä oli seistä — ja kävi sitten lähimpäin, vakavakatseisten toveriensa kanssa kuiskaillen neuvottelemaan:
— Minkäs nyt teemme…? Varrottaisiinko hetkinen, kunnes papit lopettavat lukunsa…?
Miehet eivät vastanneet, ja Hannu jatkoi, jollakin tavoin pälkähästä päästäkseen:
— Käydäänkö pitämään neuvottelua tuonne petäjikköön…?