— Niin, eihän tästä näy tulevan lähtöä eteenkään päin, murahti siihen Kuiva-Erkki, kääntyen samalla astumaan hiukan taaempana olevaan puistonlaitaan. Toisetkin peräysivät sinne vähitellen ja häpeissään, mutta samalla ikäänkuin vapautuneina jostakin oudosta painostuksesta. Siellä he kotvasen toisiaan ääneti katselivat, ilmeisesti ihmetellen, että kuinka se näin kävi…? Vihdoin Hannu hämillään virkahti:
— Laukasipa kuin luonnon meiltä tuo pitkäpartaisten molina. Ei siihen joukkoon hirvinnyt keihästään iskeä…
— Iskettävä olisi ollut, jupisi Oravainen, vaikka häpeissään hänkin. — Arvelematta olisi pitänyt kohti astua!
— Mikset itse astunut…!
Toverin soimaus sapetti Hannua, joka tunsi sen kohdistuvan hänen äskeiseen heikkouteensa, jota hän nyt itsekin häpesi. Mitkä lumeet ne hänet olivatkaan herpaisseet… tuntuihan kuin eivät olisi siinä polvet totelleet! Nyt hän oli taas reimaa miestä, — turkanen, näyttihän äsken kuin häneltä olisi luonto pehmennyt! Ei toki! — Pöyhistäen rintansa korkeammaksi kokoili hän mieleensä uutta päättäväisyyttä ja virkkoi muka piittaamattomasti:
— No, nythän he ovat saaneet jo tarpeekseen laulaa — lauletaan jo mekin! Huima huuto ja sitten yhtenä rysynä portin läpi sisään!
Karkeasti kirasten lähtikin hän samalla itse joukkonsa etunenässä juoksemaan. Mutta epävarmoiksi tunsi hän, hetken astuttuaan, nytkin askeleensa, eikä sen vakuuttavammalta kuulunut jymähtävän miestenkään astunta, kun he taas lähenivät tuota hopearistin juurella yhä huojuvaa, mustaa rintamaa. Hammasta purren nousi Hannu kuitenkin rinteelle, päättäen edetä, oli edessä mikä tahansa…
Mutta juuri siinä vastamäessä astuivat Hannua vastaan käsivarsiaan levitellen nuo samat karjalaismunkit, jotka äsken olivat rantaan kantaneet lahja-arkun, ja he kääntyivät vilkkain elein viittaamaan meren aavalle selälle, joka siitä iltakirkkaana levisi katsojain eteen. Hannunkin silmät siirtyivät sinne: Lounaiselta taivaanrannalta, melkein samalta suunnalta, mistä pohjalaisten retkikunta päivällä oli saapunut, näkyi uusi venekunta soutavan luostarisaarta kohti, — tervatut airot välähtivät laskevan päivän säteistä. Hannu pysähtyi joukkoineen kysymään, miksi munkit sinne käsiään ojentelivat noin iloa säteilevin kasvoin.
— Hä, suotta siinä viittilöitte, tieltä pois, ärähti hän kiukustuneella äänellä. — Mitä soutajia sieltä muka saapuu?
— Katso, suojeluspyhä lähettää luostarille apua, vastasivat munkit riemastuneina. — Sitähän niin hartaasti rukoilimme!