— Malttakaahan, vielä on aikaa…!
Mutta hän oli jo itsekin ymmällä, eikä hän, nähdessään miestensä häipyvän rantaan päin, tiennyt minne kääntyä, — hän ei ensinkään käsittänyt tätä äkkikeikahdusta. Silloin vanha Juorkuna tapasi häntä käsivarresta ja virkkoi kumahtavalla äänellä:
— Ei ole aikaa enää, — tule pois sinäkin!
— Ja luostarissakäyntikö jäisi sikseen?
— Niin. Äsken olisi ollut yhtä päätä hyökättävä muurien sisäpuolelle ja tehtävä puhdasta, — nyt se on myöhää!
— Aivanko myöhää? — Hannun silmistä kuvastui hätää ja häpeää, ja kuin avutonna tuijotti hän Juorkunaan.
— Myöhää on, vakuutti vanhus. — Laskit oikean hetken livahtamaan ohi. Arkailit pappien vaippoja ja hellyit heidän lauluistaan, — kaikki meni silloin pilalle!
Hannu tunsi saman syytöksen omassa povessaan ja siksi Juorkunan sanat ikäänkuin raatelivat hänen sydäntään. Mutta hän koetti vieläkin puolustautua:
— Kaikki epäilivät siinä portilla, sinäkin…
— Mutta sinä yksin et olisi saanut epäillä. Juorkuna melkein talutti Hannua alaspäin rinnettä ja puheli harvakseen: