— On sinussa miestä ja on sinussa mieltäkin, uljuutta ei puutu. Mutta sisusi pettää aina pahimmoilleen…! — Joudu jo venheille, tästä alkaa kiire sounti!
Kiire siitä tulikin. Ensiksi rantaan ehtineet miehet olivat aina valppaan Oravaisen johdolla heti työntäneet venheet vesille ja soutajat istuivat Hannun saapuessa jo valmiina airoissa. Kiire oli. Sillä lounaiselta selältä lähenevä venekunta, jonka suurenlaisten sota-alusten keulain edessä vesi valkoisena ryöppysi, laski suoraan lahden suuta kohti, yhä kiirehtien kulkuaan. Pohjalaisten oli ponnistettava pussin perälle joutumasta ja huimalla lähtövauhdilla he pian lahden suulta pääsivätkin väljemmille vesille, kääntäen heti keulansa pohjoiseen päin.
Mutta kiskoa piti edelleenkin, minkä vain jäsenistä lähti. Sanaa puhumatta tekivät miehet tiukkaa työtään, hievahtamatta tähystellen tuon mereltä puskevan haahtikunnan suuntaan… He arvasivat — ja myöhemmin he sen kuulivatkin, — että Suman linnaan ja Solovetiin oli jo heti Stuartin keväisen retkikunnan käytyä pyydetty lisää sotaväkeä avuksi ja sitä oli nyt saapunut Sumajoen suulle. Tämä Aunuksesta päin samoava sotaväki oli jo jokivesillä soutanut aivan Hannun kintereillä, ja nyt siitä oli osasto kiireellä lähetetty luostaria pelastamaan. Vinha kilpasounti oli siten vihdoin tänä kesäisenä iltana syntynyt Vienan selällä, ja sen kilpailun merkityksen oivalsivat Pohjanmaan miehet hyvin. Sillä he tiesivät vihollisen laivueessa olevan pyssymiehiä, ehkä tykkejäkin, joilla heidän pikku venheensä pian saatettiin ampua upoksiin, — siksi oli pakko kuin hengen hädässä pyrkiä edestä pois.
Partiolaisten keveät jokivenheet olivat kuitenkin noita Sumasta saapuvia sota-aluksia nopeammat, eivätkä viimemainitut siis pitkään jatkaneet takaa-ajoaan. Ne poikkesivat pian luostarin lahteen, kaiketi viemään sen hätääntyneille asukkaille lohdutusta. Vähitellen saattoivat siten pakenevan partiokunnan soutajat, iltasumun laskeutuessa merelle, vähän hiljentää huimaa ponnisteluaan, huokasta hetken ja vaihtaa ensi hengästyneet sanat purresta toiseen.
— Olipa Jumalan onni, että siinä portilla tuli tuo viivähdys, huohotti Kuiva-Erkki airojaan lepuuttaen. — Jos luostariin olisi ehditty ryöstämään, niinkuin mielemme teki, niin nyt oltaisiin kaikin satimessa.
— Viety olisi meiltä venheet ja saaliit, säesti Kokon Pertti pohteissaan. — Täperällepä se jo nytkin otti.
— Jäänyt sinne olisi henkikin, jospa jäivät nyt luostarin makeatkin maistamatta, puhui Matti Isolusikkakin, näin punniten asian molempia, hänelle tärkeitä puolia.
Miehet olivat siten lopultakin hyvillään tuosta arkailustaan luostarin portilla, vaikka he vieläkin ihmettelivät, mikä lume heidät oli siihen kuin jähmetyttänyt. He haukkasivat konteistaan vuoron päältä eväspalan, ryyppäsivät leileistä karjalaista piimää ja keskustelivat sen jälkeen rauhallisemmin siinä sumunpeittoisella merellä matkansa vaiheista ja sen vastaisesta suunnasta. Aina toisinaan palasi tarina kuitenkin vielä siihen seisahdukseen luostarinmäellä, jota he eivät voineet selittää muuksi kuin munkkien taijaksi, ja kaipauksella virkahti joku nuoremmista miehistä vielä:
— Olisi sitä taloa sentään ollut soma sisästä nähdä, soma siitä kotona kertoa…
— Mikset astunut laulajain yli? veisteli toinen, heidän yhteistä saamattomuuttaan ivaten.