— Astumatta jäi — miehiä jänisti! Siihen pyhään taloon ei ole milloinkaan päästy, eikä päästy nytkään.
— Eikä päästä koskaan…!
Näihin miestensä keskusteluihin ei Krankan Hannu ottanut osaa. Hän istui mykkänä venheensä perässä, pää kumarassa, naapukka puoliksi silmille painuneena. Hänen korvissaan kohisivat vielä polvistuneiden munkkien messusäveleet ja niiden keskeltä soivat hänelle nuhtelevina ja murjovina vanhan Juorkunan purevat sanat: On sinussa miestä ja on sinussa mieltä, mutta sisusi pettää aina pahimmoilleen…
Sumu peitti märkään sakeuteensa päivällä niin selkeänä kimallelleen selän; venheiden täytyi soutaa aivan lähekkäin, etteivät eksyisi toisistaan, ja summittain oli suunta määrättävä. Mutta pysähtymättä souti kuitenkin venekunta läpi yön, poistuakseen yhä kauemmas luostarisaaresta. Aamupuoli oli kai jo käsissä, kun vihdoin etummaisen venheen keulamiehet yhtäkkiä pysäyttivät aironsa: He olivat sumun läpi nähneet kuin aavemaisen kivikarin kupeellaan, ihan lähellä. Mistä ilmestyi se aavalle selälle? Varoskellen soudettiin hiljaa eteenpäin ja siinä olikin pian maan ranta vastassa. Retkikunta oli saapunut suureen Hanhisaareen, samaan, jossa Vesaisen retkikunta kolmattakymmentä vuotta sitten kerran oli säätä pitänyt ja josta sen sitten kiireellä oli ollut lähdettävä palaamaan kotitaipaleelle.
Venekunta nousi maihin, kun ei sumussa kuitenkaan osattu matkansuuntaa pitää, ja miehet heittäytyivät väsyneinä lepäämään sammaleisille kallioille. Vasta keskipäivällä selkisi sumu ja matkanjatkoon valmistautuvat miehet huutelivat toisiaan keräytymään valkamaan.
Krankan Hannu kuuli ne huudot seistessään saaren korkealla, itäisellä vuorenhuipulla, — samalla, josta hän kerran Vesaisen rinnalla oli katsellut ärjyvän meren vaahtoavia laineita ja niiden takaa kuumottavaa luostarisaarta. Hän oli nytkin seisonut siinä jo kauan, — uni ei näet ollut tänä yönä miehelle maistanut. Sakeina liitelivät vieläkin sumupilvet ulapalla, mutta nouseva tuuli niitä sentään jo ajeli ja repi ja väliin välähti selkä tuokioksi kirkkaana ja vapaana hänen eteensä. Selän takaa kuulsivat silloin taas Solovetin valkoiset rakennukset ja kimaltelevat kirkonkuvut — peittyäkseen seuraavalla hetkellä jälleen umpitiheään usvaan.
Hannu heristi nyrkkiään tuota valkoista välkettä kohden ja hänen hampaansa pureusivat lujasti vastakkain. Taas oli tuo saarenpyhä pettänyt hänen kauniin unelmansa ja rankaisematta se nyt sinne jäi edelleen välkkymään.
Mutta hänen vihansa masentui pian: Syyhän oli hänen omansa! Retken koko saavutus ja maine oli rauennut hänen omaan heikkouteensa… Mieli pehmeni, sisu petti pahimmoilleen, — oikeaan osuivat Juorkunan nuhteet! Toinen oli juttu silloin, kun tästä paikasta Vesaisen kanssa oli palattava, — siihen oli silloin pakko. Hannu muisti sen retken kuin eilisen päivän: Eheällä kunnialla, raatelemattomin rinnoin he silloin kiirehtivät kotiin päin. Mutta nyt? — Vesainen ei olisi heltynyt, hän olisi säälittä iskenyt keihäänsä pappisparveen, heidän verestään välittämättä, niinkuin iski Petsamossa… olisi miehenä avannut portin miehilleen…
— Mikä halpasi minun käteni…?
Ei ole nyt kotona kehumista, että käytiinhän sitä Solovetissakin… Kaikki kysyvät: Miksi portailta pyörähditte? — kysyvät ilkkuvalla ivalla! Luonto petti vanhalta mieheltä, vastaavat toiset. Ja he nauravat tälle pehmeälle peräytymiselle, nauravat vielä vuosien perästä ja pahemmin kuin tuolle turhalle Tarharannan jutulle.