— Sitä naurua on minun raskas kuulla… oi, kernaammin olisin kaatuvani suonut!
Hiki kihosi siinä viileällä vuorella Hannun paljaaseen päähän ja hänen piti riisua naapukkansa sitä pyyhkiäkseen. Ja lakki kourassa, kuin kumartaakseen tuota kaukaa välkähtävää pyhättöä, jäi hän murtuneena seisomaan kallion kaljulle laelle.
Silloin kuuluivat huudot venevalkamasta. Hannu hytkähti kuin heräten pahasta unesta, peitti päänsä ja lähti nopein askelin astumaan alas rantaan. Ja hän istahti siellä taas tyynenä johtajavenheensä perään, kertomatta kenellekään siitä, mikä mato hänen rintaansa repi.
XII.
Kauan istui Krankan Hannu synkkänä ja harvasanaisena venheensä perässä Vienan selkää soudettaessa ja hänen mieleensä palautti toverien tarina yhä uudelleen itsesyytöksen katkeran ryöpyn. Mutta kuta lähemmäs saavuttiin Kemijoen suuta, sitä kalpeammaksi kävi hänessä toki mielen kaiho. Hänellä oli sikäli onnellinen luonto, että kun vanha toivo petti, hänen oli helppo tarrata kiinni uuteen, sillä haihduttaakseen sakoneet pilvet. Nytkin lämmitti jo taas uusi tuuma hänen väsymätöntä mielikuvitustaan ja eräänä aamuna, kun miehet seisauttivat aironsa ottaakseen esille eväskonttinsa, virkahti hän heille kuin helpotuksella:
— Vielä me yksi temppu tehdään, ennenkuin tästä kotirannoille palataan.
Miehet katsahtivat hyvillämielin kauan alakuloisena istunutta johtajaansa, iloisina, kun näkivät hänen jälleen reipastuvan, mutta samalla jo hiukan epäillen hänen uusia suunnitelmiaan.
— Niin mikä temppu? kysyi Kuiva-Erkki.
— Käydäänpä ohimennen katsomassa Keminsaaren linnaa…
— Kunpa siitä ohikaan päästäisiin, huoahti Erkki kuivasti.