— Päästään me sitten ohikin!
Ja aterialevon aikana kertoi nyt Hannu soutajilleen tarkemmin uuden juonensa. Kemijoen suuhun rakennettu linna oli kaikista kertomuksista päättäen hyvin heikosti varustettu, — sen voisi luultavasti saada äkkirynnäköllä vallatuksi, arveli hän, jos näin mereltä tullen ja aavistamatta siihen hyökkäisi, kuin raekuuro taivaalta. Olisipa aimo nolaus äskeiselle Suman sotaretkelle, jos talonpoikaiset miehet nyt noin vain vaivatta sieppaisivat samanlaisen linnan, jota ei pyssy- eikä tykkiväki saanut vallatuksi… Ehkä se linna saataisiin pidetyksikin — niin innostui Hannu edelleen omista mielikuvistaan, — siksi kuin Stuart Pohjanmaalta ehtisi sen miehittämään. Heti olisi näet Oulunlinnaan sana laitettava, — tekisipä se hiisi vie siellä sievän vaikutuksen. Tämä tuuma se taas melkoisesti lohdutti Hannun karvasta mieltä, ja Keminsuun saaristoa lähestyttäessä otatti hän kiinni yksinäisen kalavenheen, sen soutajilta kuulustellakseen, minkälaiset ovat nyt olot mantereen rannalla, onko siellä väki kotosalla ja odotetaanko sinne keitään äkkivieraita.
Mutta kalamiesten kertomukset kumosivat pian Hannun uusimmankin urostyöunelman. Keminsaaren linnaan on juurikään saapunut hyvin asestettua sotaväkeä ja se nyt vartioi koko jokisuuta, vahtien erityisesti Karjalaa ryöstämään jääneitä "ruotsalaisia" partiojoukkoja.
Niin kertoivat pidätetyt verkkomiehet, ja heidän esittämänsä yksityisseikat tuntuivat tosilta. Mutta samalla keikahtikin nurin Hannun sekä Keminlinnan valtausta että retkikunnan koko paluumatkaa varten tekemä suunnitelma. Sillä nyt ei ollut enää yrittämistäkään nousta ylöspäin tätä pääjokea, niinkuin aikomus alkujaan oli ollut.
— Vai niitä vahtivat, matkivat keihäsmiehet hiukan happamalla naamalla näitä viestejä kuunnellessaan.
— No, sielläpä siis vahtikoot, murahti Hannu muka välinpitämättömänä, ruveten kohta mielessään suunnittelemaan uutta paluureittiä.
Matkan suunta oli heti muutettava, — rannemmas ei ollut näet hyvä soutaa, — ja jyrkemmin luoteeseen nyt siis kokat käännettiin, kauas Kannanlahden aavaa poukamaa kohden. Kiertämällä kaukaa varustetut paikat oli pyrittävä kotoisten vesien latvoille ja siksi poikkesi pohjalaisten venekunta nyt Kieretin lahtea kohden, jonne vesien tiedettiin juoksevan kaukaisilta Kitkan järviltä asti. Siitä tuli taas pitkä sounti myrskyssä jos tyvenessäkin. Siinä sai pingoittua miesten jänne, veden räiskiessä varpelaitain yli. Ja näiden matkanvaivain lisäksi kalvoi retkeläisiä yhtämittainen huoli siitä, päästäisiinkö sittenkään sotimatta soutamaan Vienan mereltä kapeita sisävesiä kohden. Eipä näkynyt toki Kieretin lahden suussa eikä sen mutkittelevalla jokivarrellakaan, kun sinne vihdoin ehdittiin, vihollisen sotaväkeä; ei ollut siellä edessä linnoja eikä loukkuja, vaan ahdistamatta pääsi venekunta sauvomaan joen vihaiset kosket ja soutamaan sen saariset suvannot. Evään apua saatiin taas karjalaisten pienistä jokikylistä ja niistä otettiin väliin miesapuakin, milloin venheet olivat vedettävät kannasten poikki vesistöstä toiseen.
Talttuneena miehenä ohjasi Krankan Hannu näin pitkän kierroksen tehneen retkikuntansa kotipuolta kohden koettaen yhä peitellä mielensä monet pettymykset. Joskus hän vielä kehaisikin tätä kierrostaan, jommoista ei vuosikymmeniin ole tehty, ja koetti pysyä reippaana. Mutta murtunut hänen mielensä nyt tosiasiassa oli, sen toverit kyllä usein näkivät, lauennut oli rehevä luonto. Usein hän nyt, vastoin tapojaan, heittäytyi — Jeletinjoen pitkillä suvannoilla tai Pääjärven suurilla selillä — pitkälleen venheen pohjalle, pistihe siellä raanun alle pakoon sadetta tai mäkäröitä ja nukahti sinne kokonaisiksi rupeamiksi. Oravaisen Paavo, joka nyt kotimatkallakin oli osoittautunut tarkaksi ja taitavaksi partiopäälliköksi, siirsi silloin haapionsa johtaja venheen paikalle ja ohjasi valppaasti venekunnan selkien poikki ja virtoja pitkin. Pian soudettiin siten jo Oulangan korkeatörmäistä jokea ja noustiin sen koskia Paanajärvelle asti, josta alkavain vetotaipaleiden jälkeen selvä reitti lähti viemään kotoisille vesille.
Ei Hannu myöntänyt väsähtäneensä matkan vaivoista, tämä lopputaival ei vain häntä enää tarpeeksi innostanut, väitti hän. Mutta siinä raanun alla maatessaan hän kuitenkin taisteli mielensä murtumista vastaan ja koetti, muistelemalla pitkän matkansa pieniä tuloksia, selvittää itselleen, mitä siitä oli jälellä, joka voisi häntä vielä kotiin tultua lämmittää.
Olipa sentään jotakin, päätteli hän silloin, jotakin, jota retken tuloksena kannatti näytellä ja kehaistakin, kun saavuttiin Oulun linnaan ja kotoisiin pitäjiin. Oli toki saalista matkassa raskaat venelastit, oli tuomisia omalle väelle ja naapureillekin, papeille ja voudeille: Sarkoja ja saappaita, viljaa ja vuotia, simpukanhelmiä ja näädännahkoja, vaskivöitä miehille ja solkihelyjä naisille… Mutta paras kaikista oli sentään tuo Solovetin raudoitettu lahja-arkku, jota Hannu omassa venheessään vaali ja johon hän maatessaankin päänsä nojasi. Se ainakin kertoi, missä asti oli käyty ja ketä oli komennettu, — kertoi miesten ponnistuksista ja pelkäämättömyydestä.