— Et, et, et — eikä sinulle näy ymmärrystä karttuvankaan koko elämänikänäsi! No, onneksi on minun ymmärrykseni kyllin selvä ja riittävä sinunkin varallesi. Etkö sinä, onneton isä ja järjetön mies, muista minkälaista oli, kun viimeksi kiskoit noita köysiä kansanjuhlassa?
— Sehän oli jo vuonna yhdeksäntoistasataa ja seitsemän.
— Olipa milloin oli, mutta surkeaa se oli, niin että vieläkin ihan itkettää. Minä muistan sen elämäni kaiken kuin eilisen päivän. Sinä ilmoittauduit silloinkin tuohon köydenkiskontaan. Sinun piti muka, koska muutkin kaupungin ukot, vieläpä viskaalitkin, tohtorit, apteekkarit ja metsäherrat olivat ilmoittautuneet. Sinä et muka iljennyt jäädä pois miesten muasta, kun olit tanakimpia ja väkevimpiä köydenkiskojia kaupungissa.
— Minua pyydettiin mukaan ihan erikoisesti.
— Itsehän sinä siihen puuhaan pakkauduit ihan pyytämättä. No niin, sille ei nyt enää mitään mahtanut, sanoit sinä. Ja sitten sinä aloit harjoitella. Muistatko sinä, kuinka siinä menettelit?
— No, mitä niistä nyt enää kaikille kertomaan —
— Sinä pistit keskellä parhainta liike- ja lauantaipäivää puodin ulko-oven lukkoon ja sidoit köyden ovenripaan ja aloit hoilata ja kiskoa ja tempoa kuin hullu. Ripa lukkoineen luonnollisesti petti ja sinä lensit päin kahta sillitynnöriä ja jauhosäkkiä ja kaasit ne kaikki pitkin permantoa. Eikä sillä edes hyvä. Kun minä ja palvelijat olimme parhaiksi saaneet puodin pestyksi ja siistityksi, kiinnitit köyden sillä kertaa suureen sekatavarahyllyyn —
— Alafakkihan se oli —
— Olipa ylä- tai ala, se on samantekevää! Sitten sinä aloit taas pinnistellä ja ponnistella ja tuit itseäsi tiskistä ja — vedit hyllyn hirmuisella paukkeella ja jyskeellä permannolle, kaatuen itse tiskin keralla samaan rykelmään. Siitä tuli ainakin kolmen sadan markan vahinko ja monta muuta mieliharmia. Ja muistatko, kuinka minäkin onneton satuin juuri parhaiksi saapumaan siihen kauas kaupungille kuuluvaan remakkaan ja rytinään, posliiniastioiden pirstoutumiseen, lasitavaroiden kappaleiksi kimpoilemiseen ja kankaiden ja monien muiden permannolle paukahteluun? Minä toin sinulle silloin rauhoittuaksesi kahvia ja sain suuren sarkapakan päähäni ja tarjottimelleni ja poltin kuumalla kahvilla käteni niin, että oli pakko juoksennella lääkärissä viikkokausi —
— Enhän minä mistä arvannut sinun tulevan siihen tarjottiminesi.