— Sinä et lopettanut vieläkään, vaan sidoit kirotun köytesi pihakoivuun, kartanomme ainoaan kaunistukseen, ja olit kiskoa sen juurineen maasta. Onneksi köysi katkesi ja sinä paiskauduit ränninalussaaviin ja kastelit piloille parhaan kesäpukusi, jonka hinta oli lähes pari sataa markkaa. Silloin vasta lopetit harjoittelusi. Mutta niinpä olikin jo itse ikimuistettava kilpailu. En tiennyt oikein, tullako katsomaan vai eikö, sillä minä aavistelin onnettomuutta kaiken jo olleen ja kärsityn kukkuraksi. Tulinhan kuitenkin, vaikka kadun ja häpeän sitä vielä tänäkin päivänä.
— Mitäpä katumista siinä oli? Kunniallinen kilpailu!
— Ehkä sinusta, mutta ei minusta. Muistan vieläkin ja olen yhäkin näkevinäni, minkälainen sinä olit tuota kirottua köyttä kiskoa junnatessasi. Silmäsi olivat pullistua päästäsi ja sinä olit punainen ja sininen kuin paleltunut potaatti. En iljennyt enää katsoakaan, vaan käännyin selin. Niin, niin — voitittehan te, voititte, mutta miltä sinä voittaja näytit? Takkisi selkä oli halki, housujesi takamuksista pisti parista paikasta esiin valkoista, lahkeesi olivat liassa ja loassa ja sinulta oli tallautunut uusi kesähattusi vetäjien jalkoihin. Ja kun läksit kävellä hoipertelemaan, kävelit kuin silmitön ja tietosi ja tajusi menettänyt. Sinä puskit päin paria kaupunkimme hienointa rouvaa ja töyttäsit ne istualleen, sitten olit pyytelevinäsi anteeksi ja sopertelit jotakin, missä ei ollut alkua eikä loppua, ja läksit taas kävellä kompuroimaan ja menit pahki katsojain penkkiä, niin, että se ja kaksi muuta niistä kaatui. Sinä et nähnyt mitään, et kuullut mitään, tajunnut mitään.
— Puolipökerryksissä kuljetin sinut sieltä ajurilla kotiin, jolloin palvelijat sanoutuivat heti sinut nähtyään irti, kun eivät muka halunneet olla sellaisessa herskaapissa, jonka pää tuodaan moisessa tilassa keskellä pyhäpäivää kotiin. Sain heille suurella vaivalla selitetyksi asian, ja sitten me kolmisin hieroimme sinua tuntikauden ja saimme vihdoinkin sormesi auki nyrkistä ja laastaroimme vereslihalle hankautuneet kämmenesi välttävään kuntoon.
— Samana iltana sait sitten hirveitä vatsanväänteitä, ja lääkäri luuli, että suolesi oli mennyt solmuun, vaikkei se onneksi sitä ollut — tai onnettomuudeksi paremminkin.
— Jos nyt aiot panna toimeen samanlaisen surkeuden ja menon ja myllerryksen, niin — minä sanon vielä tänä iltana Lienan ja Lassin irti toimestaan ja pakkaan tavarani ja lähden heti asianajajan luo heittämään hänen tehtäväkseen hakea minulle eroa moisesta perheensä päästä ja ehdoin tahdoin kotinsa onnettomuuteen köydellä kiskovasta puolisosta ja isästä, mutta itse olen jo huomenna lasten kanssa matkalla vanhempieni luokse.
— Se on vakava sanani, ja siinä pysyn pykälääkään hellittämättä. Mieti ja menettele sen mukaan!
Kuten sanottu, ei Nikkinen ottanut osaa kilpailuun. Hän ilmoitti näet saaneensa äkillisen pistoksen rintaansa ja sen epäävän häneltä kaikki kilpailuponnistukset.
Mutta meidän katsojain joukossa hän kyllä oli. Ja huusi vetäjille tahtia niin julmasti, että parin lähinnä häntä olleen naiseläjän oli mentävä seuraavana aamuna kiireen kaupalla lääkäriin lumpeutuneita korviaan korjauttamaan.